Adam Parjanen

Syntynyt 1881 Lemillä, kuollut 1971 Helsingissä.

Sukuseuran kantaisän Fredrik Hiivan viidenneksi vanhimman lapsen Adam (Aatami, Aatu) Parjasen syntymäaitta on vielä tallella Lemin Pöllälän kylässä Parjasen mäellä. Hänen peruskoulutuksensa jäi muutamiin päiviin lemiläisessä kiertokoulussa. Aatamin työura alkoi jo 13-vuotiaana käveltyään kotoaan Inkerinmaalle paimeneksi. Myöhemmin hän lähti merille ja yleni monet meret kynnettyään konemestariksi. Hän myös itse omisti laivan.

Vuoden 1918 kansalaissodassa Aatami Parjanen palveli Helsingin suojeluskunnan aseseppänä. Suurimman osa työurastaan hän kulki ympäri maatamme konealan yritysten kauppamatkustajana, vielä yli 70-vuotiaanakin. Hänen onnistui hankkia kansainvälinen patentti eräälle työkoneelleen (Tikka-kone).

Aatami oli naimisissa kolme kertaa: 1) Anna Sofia Nordman (kutsumanimi Anni Sofia), 2) Virolainen Lilli Komp, 3) Ingrid Palén. Anni kuoli heidän ainoan lapsensa Paavon ollessa vasta 4-vuotias. Lillin kanssa avioliitto kesti varsin lyhyen ajan. Ingridin kanssa liitto kesti vuodesta 1919 aina elämän loppuun saakka, vuoteen 1971.


Tarinoita ja kuvia


Väinö Parjanen muistelee syksyllä 1995
Markku Parjanen haastattelee

Eva-Liisa Nikula kirjoitti 13.10.1996 kasetilta, lisäsi väliotsikot ja myöhemmät täydennykset

Markulta pyydetyt selitykset ja täsmennykset on saatu kahdessa vaiheessa, marraskuussa 1996 ja syyskuussa 1997. Ne ovat sisennettynä alla olevassa tekstissä.

Aatu Parjanen

Kerron Aatu-sedästä, joka tunnettiin nimellä Herra Parjanen. Hän sai tämän nimen siihen aikaan, kun  meni kiertokouluun. Opettaja kysyi lapsilta nimiä ja kaikkia tietoja. Setä vastasi Herra Parjanen ja siitä asti häntä kutsuttiin Lemillä Herra Parjaseksi.

Alkajaisiksi Markulta jokunen ”peruskäsite”, joita vilahtelee siellä täällä:

Turpee on Väinön syntymäkoti, siis paikka johon Taavetti meni vävyksi, ”munaminiäksi” ja jota hänen ja Ristiinan jälkeen ovat isännöineet Toivo ja viime vaiheessa Heikki. Nythän tila on myyty.

Vaikka tilan nimi on Turpeenmaa, en ole kuullut tuota nimeä koskaan käytettävän; on puhuttu – ja puhutaan edelleen Turpeen Toivosta, Turpeen Heikistä jne.

Tarinan rönsyilemisen uhallakaan en malta olla toteamatta, että aikoinaan puhuttiin jopa ”Turpeen syntisestä suutarista”. Tämän nimen Väinö sai tavattuaan kotipuolessa pistäytyessään kirkonmäellä Hilman, otettuaan tätä molemmin käsin korvista ja pussata moiskautettuaan keskelle suuta… ”Sinä syntinen suutari…”

Pitäjän virallinen synninvalvoja, rovasti Antti W Karttunen pitäytyi lievemmin tuomitsevaan tervehdykseen: ”Mitäs reissumies…”

Toisii on nimi, jota käytettiin Turpeen naapurista, noin sadan metrin päässä sijaitsevasta Karhun talosta. ”Toisii” tarkoitti juuri naapureita, toisia, erotukseksi oman talon väestä. Tasapuolisuuden nimissä ”toisiilaiset” Karhut nimittivät Parjasia ”toisiilaisiksi” Oli siis Toisiin Jalmari (Karhu) ja Toisiin Toivo (Parjanen) riippuen siitä, kummalta puolelta katsottiin.

Homma pelasi – ja pelaa yhä – ihmeen hyvin myös pihapiirien ulkopuolella. Vaikka toisiilaisia liikkuu maailmalla kaksin kappalein, ei sekaannusta synny.

”Syvänmaa” = Sydänmaa oli takapalsta, erillinen maa-alue. Väinön kotitilan syvänmaa sijaitsi yli kymmenen kilometrin päässä Turpeelta Lemin perimmäisessä nurkassa Luumäen ja Savitaipaleen pitäjien rajalla, Lemin puolella toki. Vastaavanlaisia sydänmaita oli vähän joka talolla. Niitä käytettiin puunkorjuun ohella mahdollisuuksien mukaan viljelyyn sekä yleisesti laidunmaina, joilla ”joutokarjaa” paimennettiin kesäkaudet.

Näitä sydänmaita aikanaan tilallisille pilkottaessa olivat viljelyyn soveltuvien alueiden jälkeen halutuimpia metsät. Rantoja vieroksuttiin, niitä haluttiin vain se vähä, mikä oli välttämätöntä karjan juottamiseksi. Muutenhan rantapalstoja ei tuolloin arvostettu. Niinpä sydänmaapalstat olivat muodoiltaan usein aika omalaatuisia.

Turpeen 24 hehtaarin sydänmaa kulki kapeana kiilana Syväjärven rannasta pitäjän rajoja Monolan järveen  jossa rantaviivaa ”oli jouduttu ottamaan” kymmenkunta metriä.

Väinö, Vieno ja 1938 syntynyt Juhani asuivat "syvänmaalla" eli Metsälä-nimisellä tilallaan jo sodan aikana, minäkin ehdin ”kapinaan mukaan” 1944.

Väinö pääsi Syvänmaan sijainnin ja muodon ansiosta kartuttamaan häneen liitettävien juttujen listaa. Isännät nimittäin kehuskelivat kuinka suuria puita kenenkin maalla kasvoi, jolloin Väinö totesi että, kun hän kaatoi puun Lemin maillaan, runko ylti Luumäen pitäjän poikki ja latva oli Savitaipaleen puolella. Juttu piti paikkansa – eikä puun tarvinnut olla suuren suuri.

Paimenpoikana
Siihen aikaan oli tapana, että pienet pojat lähtivät Inkerinmaalle paimeneen. Siellä oli paljon Lemin poikia. Ne olivat siellä siitä, kun lehmät laskettiin ulos, koko kesän. Palkka maksettiin vasta sitten, kun kesä oli lopussa. Ne, joilla oli huono paikka, karkasivatkin ja jäivät palkatta. Aatu-setä sanoi, että hänellekin sattui kerran sellainen hyvin huono talo, hän nukkuikin siellä karjahuoneessa. Pojat päättivät, että lähdetään pois. Setä sanoi, että vaikka hän kuolisi, hän ei lähde pois ennen kuin kesä on lopussa. Häneltä olisi muuten jäänyt palkka saamatta. Aatami oli pienestä pojasta alkaen sellainen kovaluontoinen tai pikemminkin peräänantamaton.

Nahkasillaan
Aatamin kesäpaikka oli Valkamassa. Aatulla oli oma vene. Kesäloma kesti koko kesän, mutta hän kävi välillä toimittamassa asioitaan Helsingissä. Aatu souti Luumäen asemanrantaan Valkamasta ja palatessaan takaisin. Venematkaa Valkamasta Luumäen asemalle on parikymmentä kilometriä.

Aatu souti usein vain pikkuhousut jalassaan tai aivan nahkasillaan. Kerran hän souti taas kohti Valkamaa alasti kamppeet pakattuna veneen takakokan päälle. Siellä oli konjakkipullo taskussa ja pikkuinen taskuase. Tuli kova tuulenpuuska ja pölläytti vaatteet järveen. Kun pullo oli taskussa, vaatteet painuivat pohjaan. Aatami tuli Valkamaan ihan nahkasillaan ja Ingrid ihmetteli, mikäs sinulle nyt on tullut. Sitten Aatu selitti, missä paikassa hänen vaatteet putosivat järveen. Ingrid sanoi, vai tuulen syyksi sinä. Siellä oli tietysti naisia rannalla ja sinä  kurkit niitä, vene kallistui ja vaatteet menivät järveen.
Sellaisia kommelluksia hänelle sattui monta kertaa.

Nahkasillaan = ilkosen alasti

Mato-onki
Aatu lähti ongelle usein varhain aamulla, kun toiset jäivät nukkumaan. Hän keitti löysän puuron ja söi. Takaisin hän saattoi tulla vasta iltapäivällä. Aatu ei käyttänyt ongessa muuta syöttiä kuin kastematoja. Hänen ongessaan oli aika iso koukku. Aatu ei suvainnut verkkopyyntiä, ei uistinta eikä mitään muutakaan sellaista. Onki oli hänen kalastusvälineensä.

Kerran setä, Hannes, joka myöhemmin kaatui sodassa, ja minä olimme ongella Uimin Kapialla. Setä oli iso mies. Kun hän nousi seisaalleen, vene kallisti ja kaatui alassuin ja sinne menivät vehkeet. Me lähdettiin uimaan. Minua alkoi naurattaa kovasti, kun katsoin taaksepäin setääni. Hänellä oli rillit päässä ja hän ui hyvin syvässä. Aatu oli hyvin huono uimari. Siihen loppui se onkireissu.

Väinössä herätti hilpeyttä vakaasti ja syvällä ” kuin mursu” uiva Aatu-setä, jonka rillit, nuo kehystämättömät, tyylikkäät silmälasit, kiiluivat nenän päällä.

Koululaisen järvinäkymä:
Lemiläiset kertovat tosijuttuna episodia:

Kirkonkylän koulun opettajatar vei lapset piirustustunnilla korkealle Vuolteen harjulle. Sieltä avautuvat hulppeat näköalat kirkolle, sen viereiselle Lahnajärvelle ja kapean kannaksen toiselle puolella olevan Kivijärven selille. Näkymän inspiroimat lapset saivat toteuttaa itseään. Opettajatar yllätti erään koltiaisen taiteilemasta sitä perinteistä väärinpäin olevaa hämähäkkiä.
– ”Mikä…mikä…mikä”
– Niin opettaja, valaisi nuori taiteilijanalku, tämä on Herra Parjanen ongella Kuuksenenselällä. Hän istuu tässä pienessä veneessään ja vedessä on kuusi onkea, kolme vapaa veneen kummallakin puolella.

En tiedä jutun todenperäisyyttä, vaikka olen kuullut sen eri tahoilta. Joka tapauksessa Herra Parjanen ja hänen onkimisvimmansa tunnettiin Lemillä hyvin tarkkaan. Totta ainakin on, että hän käytti onkiessaan samanaikaisesti lukuisia onkia.

Sukurakas
Setä oli hyvin sukurakas. Kun hän tuli tänne Valkamaan, niin kerran kesässä hän teki sukulaiskierroksen. Hän kävi Rasalla, sieltä Parjasen mäelle ja kaikkialla, missä tiesi sukulaisia olevan. Meillä hän kävi useamman kerran kesässä. Aina odotettiin, että setä tulee. Me oltiin pieniä poikia ja setä ei milloinkaan lähtenyt antamatta jokaiselle jotain, 10 penniä, 5 penniä taikka markan. Siihen aikaan 5 penniä oli jo suuri raha, sillä sai ison sipun karamelleja. Setä oli hyvin antelias. Häntä kunnioitettiin, mutta vähän myös pelättiin. Hän oli vähän toisten yläpuolella, arvokas. Kun tiedettiin hänen tulevan, siivottiin ja laitettiin paikat niin kuin kuninkaallista olisi odotettu.

Lapsirakkaan ja anteliaan sedän 5-pennisellä sai karamellejä ison sipun. Paperipusseja ei irtokarkkimyynnissä tuolloin käytetty, vaan kauppias annosteli ostoksen paperista kietaisemaansa suppiloon, "sippuun".

Kaulaa myöden mudassa
Kun Aatu-setä tuli meille, hän souti Valkaman rannasta tänne meidän rantaan, Naarlahden lahden rantaan. Se lahti oli matala ja mutapohjainen. Viimeisen kerran kun setä kävi Turpeella, hän oli jo hyvin vanha mies ja tuli veneellä. Vene oli tarttunut vanhoihin pyydyksiin. Setä yritti irrottaa venettä, mutta vene kallistui ja setä putosi veneestä. Aatu oli siellä kaulaansa myöten mutapohjaisessa vedessä, piti veneen laidasta kiinni eikä päässyt pois. Hän rupesi huutamaan kovasti apua. Naapurin miehet olivat niityllään töissä. Toivo ja nämä menivät toisella veneellä ja pelastivat Aatamin hukkumasta.

Turpeen talo sijaitsee Naarlahden rantamilla

Ei sotasaaliiksi
Kun tiedettiin, että talvisota saattaa alkaa, Aatami souti veneensä Valkamasta ja korjasi kamppeitaan sotaa piiloon. Hän nousi Naarlahdessa Turpeen rantaan ja veti maata pitkin veneensä pitkälle, ettei sitä viedä sotasaaliiksi. Se vene oli sellainen kiikkuva. Aatu souteli yleensä yksinään, mutta jos veneessä oli useampi henki, siitä hyvin äkkiä pyllähti nurin. Hän oli mieltynyt siihen veneeseensä.

Sodan kynnyksellä Aatu piilotti veneensä kauas metsään. Veneen raahaaminen kuivalla maalla ei edellyttänyt ylimaallisia ponnistuksia, sillä se oli hyvin kevytrakenteinen, kevytliikkeinen, kapea ja niin muodoin tietysti kiikkerä, millä selittyy myös osa sedän veneensä parissa kokemista kommelluksista. Tietenkin vene oli toisaalta erinomaisen kevyt soutaa ja näin vesimatkailua harrastavalle Aatulle erityisen rakas kapine.

Kun talvisota oli odotettavissa, Aatu souti Valkamasta veneensä Naarlahteen ja kiskoi sen pitkät matkat ylös mäkeen ja piilotti näreikköön. Oveluudessaan hän jätti veneen vielä Kiisin Kujansuun maalle, ettei joudu rakas venho vainolaiselle tahikka sotasaaliiksi.

Sitä jotakin
Aatu-sedästä on niin monta muistoa. Muistan Albert-sedän, joka oli vanhapoika. Hänelle ei ollut perhettä. Sitten oli Anna-Mari-täti, Leena-täti ja Miina-täti. Vaikka kylässä käytiin, ei kenenkään muun tulossa ollut saamaa kuin Aatu-sedän. Kun hän tuli, se oli jotakin.

Kun Aatu menee Lemin kirkkoon, niin kirkonmenojen jälkeen hän istuu kivellä Lemin kaikki ukot ympärillään ja puhuu. Hän oli oikein elementissään, kun hän sai puhua ja toiset kuuntelivat. Sedällä oli puhetaito eikä hän ollut tuppisuu milloinkaan.

Nuotin vierestä
Setä tykkäsi minusta paljon. Sodan jälkeen me asuttiin vähän aikaa syvänmaalla. Minä olin naimisissa jo silloin. Aatu-setä tuli kylään meille. Hänellä oli päällään piikkonen puku, huivi päässä, keppi kädessä ja hän lauloi. Hän oli kova laulamaan. Hän lauloi aina, mutta nuotin vierestä. Naapurin tyttö Hilta Pesu kertoi, että kun Aatu tuli Kissalasta meille päin, hän paukutti keppiään ja lauloi kovasti. Hilta luuli, että hullu mies tulee. Hän juoksi metsään piiloon ja oli siellä niin kauan, kun Aatami meni ohi laulun kanssa. Äänetihän Aatu ei ollut milloinkaan.

Aatu oli hyvä lapsia kohtaan ja myöhemminkin. Kun olin koululaivassa, olin hyvin paljon sedällä kylässä ja Paavon kanssa oltiin aika hyviä ystäviä. Paavo oli minua kolme vuotta nuorempi.

Aatulle sattui aina paljon kommelluksia.

Aatu-setä kävi Sydänmaalla säännöllisesti, vähintään kerran kesässä. Hän näytti muuten tykkäävän tulla kolmikilometrisen metsätaipaleen linja-autolta meille aina jalan. En muista, että häntä oltaisiin koskaan erityisemmin kyyditelty. Siinä keppi viuhui ja laulu raikui, kun Aatu asteli metsätietä ongenvapoja katsellen. Matkan varrella oli erinomainen onkivapametsikkö, ja niinpä Aatulla oli tullessaan valmiiksi vuoleskellut vavat kainalossaan. Osasi ukko laatuelämisen taidon.

Huivipäisen Aatun laulullaan metsään karkottama "tyttö" oli Sydänmaan naapuritalon nuori emäntä Hildur, Hilta Pesu, ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta "korpeen" tuotu ja täällä muillakin kummallisuuksilla säikytelty. Näky oli ruotsinkieliseltä sivistysseudulta lähtöisin olevalle Hildurille shokki: Iso mies tulla viuhtoo huivi päässä ja laulaa yksikseen keskellä korpea ”Jumala ompi linnamme...” Metsään oli Hindurin mentävä piiloon ”hullua miestä.”

Talo Lappeenrannassa
Adamilla oli hieno talo Korkkitehtaan rannassa. Hän oli naimissa Lilli Kompin kanssa, kun me käytiin siellä. Vapaussota tuli, häneltä hävisi vaunulastillinen alumiinia ja metallia. Setä luuli, että se on mennyttä. Vaunu tavaroineen löytyi jostain ratapihalta. Siitä tuli taas hyvä rikkauden alun.

Adamin hieno talo oli Lappeenrannassa Korkkitehtaan rannassa aivan upealla paikalla. Väittävät, että rannasta avautuva näkymä on kuvattuna legendaarisen Saimaa-tupakka-askin kanteen, siihen pitkulaiseen sinisävyiseen pahviaskiin, johon pakattuja tupakoita siihen aikaan polttaa pössyteltiin. Joka tapauksessa Aatulla pyyhki Korkkitehtaan rannassa hyvin, talossa kaksi palvelijaa ja sitä rataa. Talo oli todella upea, muistan sen hyvin, sillä siinä asusteli vielä minun kouluaikanani viereisen Chymoksen tehtaan johtajan perhe suunnilleen minun ikäisine poikineen. Korkkitehtaan ranta oli nykyisen Chymoksen tehtaan paikalla, Lappeenrannan keskustan tuntumassa.

Vararikko
Sedällä oli tervahöyry Saimaalla, mutta en muista kulkiko se kanavan kautta merenpuolelle vai oliko se vain Saimaalla. Sedällä oli metallitehdas Riihimäellä, mutta sitä en muista, oliko se ennen, yhtä aikaa vai myöhemmin kuin Lappeenrannan talo. Lappeenrannan liikemiehet olivat toisilleen takauksissa. Kun he tekivät vararikon, siinä meni sedän omaisuus. Hänelle jäi vielä huvila Lemille Lahnajärven rantaan. Toivo-veljeni ja karvari Sinkko olivat sedälle takaamassa ja ne joutuivat takauksensa maksamaan. Meiltäkin syvänmaan palstasta meni koko iso tukkimetsä sedän takauksiin. Toivo meinasi lähteä kotoa pois, mutta Mamma ei suvainnut. Me myytiin se metsä ja maksettiin ne takaukset. Jälkeen päin Myllykarvali ja Toivo myyttivät sedän huvilan ja saivat omia rahojaan takaisin. Setä oli vähän ”mutteissaan” eikä käynyt moneen vuoteen meillä. Tämä tapahtui sodan jälkeisinä vuosina.

"Myllykarvali" oli Vieno-mamman muistelun mukaan nimeltään Sinkko, joitain Lemin isäntiä kuitenkin. Kutsumanimi tulee siitä, että kyseisellä henkilöllä oli Myllyojassa, Toikan läheltä pikkulammesta Särkijärveen laskevassa joessa mylly ja myllärin toimensa ohessa mies ruukkasi nahkoja.

Talonsa pakkomyynnistä Aatu oli ilmeisen nyreissään tai kenties "mutteissaan", mikä minusta on oivallisen osuva lemiläinen ilmaisu turpa rutussa olevasta henkilöstä. Aatu suuttui kovasti Toivolle eikä käynyt Turpeella moneen vuoteen. Tämä tapahtui kansalaissodan jälkeisinä vuosina. Suuttumuksen syynähän oli se, että olivat uskaltaneet myydä Herra Parjasen huvilan saadakseen omia rahojaan takaisin.

Lilli ja sitten Ingrid
Lilli oli näyttelijätär, taiteilija. Setä sanoi, että ne neljä vuotta, jotka hän oli Lillin kanssa naimisissa, olivat hänestä helvettiä. Lilli tuhlasi niin paljon kuin sai rahaa. Hän ei ollut säästäväinen, eikä tykännyt Paavosta, joka oli täällä meillä, Toikassa ja muualla sukulaisissa kouluaikanakin. Lilli oli komia nainen kuitenkin. On se minulle kahvia keittänyt ja isälleni. Tämä tapahtui ennen vuotta 1917.

Aatu meni naimisiin Ingridin kanssa. He pitivät häitä siellä huvilalla. Minua ei viety häihin, kun minulla ei ollut jalkineita. Ingrid sanoi minulle jälkeenpäin, että olisit lähtenyt kipittämään vaikka paljain jaloin. Ingrid puhui tästä monta kertaa myöhemminkin. Häntä harmitti, ettei Väinö päässyt häihin, kun ei ollut jalkineita.

Ingrid oli aivan toista maata kuin Lilli. Ingrid piti Paavosta hyvän huolen.

Toikka on Huttulan kylässä Lemillä Mikkelin tien tuntumassa sijaitseva talo, jota emännöi Anna-Liisa Turku, Paavon serkku. Paavo vietti kesälomansa pääasiassa Toikassa sekä muissa sukulaisissa Lemillä, koska ”Lilli ei sietänyt Paavoa silmissäänkään”.

Unohdettu Albert
Albert-setä taitaa olla vähän unohdettu sukulainen. Voin sanoa, että Albert-setä lainasi Paavolle suuren osan koulurahoista ja koulutti hänet. Albert-setä oli hiljainen poikamies.

Vanhana miehenä Albert-setä meinasi tehdä Okon maalle sepän pajan. Siellä on salvos vesikattoon asti, mutta sitten Albert-setä kuoli.

Aatami kustansi aikanaan Albertin hautajaiset ja hankki haudalle hautakiven.

Albert aikoi tehdä pajan kolmisen kilometriä Lemin kirkonkylästä sijaitsevaan Sorvarilan kylään Elias Okon maille. Albert eleli viimeiset vuotensa köyhänä miehenä perin puutteellisissa oloissa vuokralaisena Okolla, Vienon kotitilan naapurissa.

 

Muistelijaksi vaihtuu Vieno Parjanen

Aatun työurasta
Ennen Strömbergin edustajana olemistaan Aatu oli aloittanut edustajan työnsä muissa hommissa. Kun Ingrid ja Aatu olivat kesää Valkamassa ensimmäisiä vuosia, sedällä oli kolmen kuukauden kesäloma. Siinä oli kuitenkin varaus, että jos tulee tärkeitä edustuksia, hän hoitaa ne. Kun Valkamaan tuli kirje työtehtävästä, setä souti heti seuraavana päivänä Luumäelle ja nousi junaan. Hän lähti milloin mihinkin suuntaan, esimerkiksi Kaukaalle, Varkauteen tai Kuopioon. Setä oli niin tärkeä ja hyväpuheinen edustaja, että hän oli ykkössijalla.

En tiedä oliko sedällä jokin sairaus. Hän oli kuitenkin kauan Strömbergillä. Sen jälkeen setä kehitti Tikka-nakuttajan, joka oli aikamoinen keksintö siihen aikaan. Sillä hakattiin ruostetta esimerkiksi laivasta. Sillä saattoi hakata ruostetta esimerkiksi putkien sisältä. Hän näytti sitä saksalaisille, jotka lupasit maksaa siitä jotakin. Setä sanoi, että hän meinaa hankkia tälle patentin. Kun hän oli näyttänyt nakuttajan saksalaisille, he maksoivat siitä pienen summan ja ottivat sille heti patentin.

Tämän jälkeen sedän työpaikka oli Vuoriteknillinen toimisto Levanto. Hän oli siellä monta vuotta ja minun mielestäni se oli hänen viimeinen työpaikkansa. Setä pyyteli sodan aikana Levannon toimihenkilöille meiltä sian lihaa ja läskiä ja toi vastapalkaksi karbidia lamppuihin. Rahaa siinä ei käytetty.

Väinö täydentää vielä:
Sedällä oli Inarin järvellä joku työmaa. Myin hänelle vuonna 1938 purjeveneen, jonka hän vei sinne.


Matti Parjanen/15.7.2006

MUISTELUITA ADAM PARJASESTA

Aatamin hauta

Adamin hauta Hietaniemessä
Matti Parjanen Adam ja Ingrid Parjasen haudalla, Hietaniemi 2004.

Isäni isä Adam Parjanen (1881–1971) lienee Parjasen suvun näkyvimpiä ja värikkäimpiä hahmoja. Hän oli monenmoisien erikoisuuksien sankari jo eläessään. Valitettavasti hänen 90 vuotta kestäneen pitkän elämänsä monet faktat ja vielä useammat tarinat ovat ikuisiksi ajoiksi häipyneet hänen mukanaan Helsingin Hietaniemen hautaan. Tosin vielä hautuumaallakin paljastuu Aatamin elämän särmiä. Hautakiveen on kaiverrettu ranskankielinen määrittely ”Infenement aimée et regrettée”, suomeksi ”Ikuisesti rakastettu ja kunnioitettu. Kyllä nämä laatusanat Aatamillekin sopivat, mutta ironista on tuo ranskan kieli juuri hänen hautakivessään. Ukko-isämmehän ei koskaan oppinut edes d-kirjainta ääntämään. Tähän sukuhautaan on Aatamin vaimon Ingridin ja anoppi Ida Palenin lisäksi haudattu Ingridin kaksi tätiä, joista toinen oli naimisissa ranskalaisen lehtimiehen Louise L’Etiennen kanssa.

Miten pieneksi ihminen ruumiiltaan ja hengeltään kutistuukaan elämänsä viimeisillä askeleilla. Siitä kerron esimerkin vuodelta 1971. Olimme saattamassa hautaan Adam Parjasta. Kuljimme hautausmaan pääportilta kohti odottavaa hautaa. Heti arkun jäljessä tepsutteli hiljaisin askelin ja tuettuna vaimo Ingrid. Ikä oli kuluttanut henkiset voimat melkein loppuun. Hän kääntyy yhtäkkiä ja kysyy omaisilta:” Voi, voi, ketähän tuossakin edellä viedään hautaan, voi, voi.”

Periaatteiden Aatu

Värikkäällä Adam Parjasella oli monta kutsumanimeä, Aatami, Aatu ja lemiläisten tuntema Herra Parjanen. Herroja ei 1920- ja 30-luvuilla Lemillä tainnut muita löytyäkään. Aatun luonteenominaisuuksiin kuuluivat mm. nopea kiihtyminen, jääräpäisyys, sukulaisrakkaus, sopivaa hieman suurempi itsekeskeisyys ja periaatteitaan ja omaksumiaan tapoja tinkimättömästi noudattaminen.

Viimeksi mainitusta luonteenpiirteestä on lukuisia tarinoita jäänyt elämään lemiläisten ja sukulaisten kaskuvalikoimiin. Hieman toisella kymmenellä olleet veljekset Matti ja Mikko Parjanen viettivät parin viikon kesälomiaan Lemillä Aatamin ja Ingridin, Ukko-isän ja Mamman luona Suomalaisen kylän Valkaman talossa. Nämä olivat vuokranneet kesäisin sieltä vuosikymmeniksi kaksi huonetta. Pienille pojille ei aina ollut helppoa noudattaa Ukko-isänsä tiukkoja periaatteita. Hän esimerkiksi vihasi kiristäviä kuminauhoja vaatteissa. Niinpä hän katkaisi poikien uimahousuista kuminauhat ja antoi pakettinarua tilalle. Luonnollisesti sukeltaessa housut aina tipahtivat kinttuihin. Mutta kuminauhattomuus-prinsiippiä oli pakko noudattaa. Ehkä Aatamin omat uimahousut pysyivät paremmin päällä, kun hän oli itse neulonut vasempaan punttiin erivärisestä kankaasta kymmenen sentin jatkoksen.

Myös melkein joka-aamuisilla onkimatkoilla Kivijärvellä piti noudattaa tarkkoja rituaaleja. Monet niistä olivat ihan mukaviakin, kuten Mamman tekemien voileipien syöminen tiettyyn kellonaikaan. Sen sijaan pissahädän yllättäminen kesken monituntisen onkimisen olikin jo hankalampi juttu. Kuuluisassa monien peltipaikkojen kiikkerässä soutuveneessä operaatio ei ollut helppo. Ukko-isä oli kokeneena keksijänä (vrt. Tikka-koneen patentti) keksinyt siihenkin oman menetelmänsä, jota piti aina noudattaa. Oli noustava varovaisesti seisomaan ja lorauttaa veneen äyskäriin. Nuorilta pojilta se onnistuikin teknisesti kelvollisesti. Mutta tietyistä ruumiin ominaisuuksista johtuen Ukko-isällä eivät kädet tahtoneet ulottua pitämään äyskäriä tarpeeksi alhaalla. Pojat pidättivät aina henkeään, kun isokokoinen vanhus yritti horjuen tasapainoilla pystyssä kapeassa panssariveneessään. Turhaan ei hänen poikansa Paavo, jonka lääninlääkärin tehtäviin kuuluivat ruumiinavaukset Kymen läänissä, pelännyt joka kesä näitä isänsä kalareissuja.

Äkkipikaisesta ja periaatteiden Aatamista vielä yksi tositarina. Sukulaisrakas Ukko-isä vieraili pari kertaa vuodessa Matin, Mikon ja heidän äitinsä Alli Helenan luona Oriveden Oripohjassa. Se oli aina odotettu vierailu. Aatami loi ympärilleen tietynlaisen kiehtovan ilmapiirin. Oriveden entisellä Suojeluskuntatalolla esitettiin elokuvaa ”Titanicin tuho”. Lähdimme kävelemään kylälle nelistään. Jo menomatka antoi ennustaa, että tästä illasta ei tule ihan tavanomaista. Taivaltaessamme lumista tietä pitkin takaa syöksyi täyttä laukkaa hevosreki ajajineen. Ohittaessaan meidät reki lähti luisumaan Aatamia kohden, niin että tämä joutui hypähtämään ojaan. Siitäkös meteli syntyi. Aatami karjui ja lähti juoksemaan hevosen perässä. Ei hän sitä kiinni saanut, mutta mieli jäi ehkä hieman normaaliakin kiihkeämpään asentoon.

Perillä tuli toinen takaisku. Filmi olikin kielletty lapsilta. Eivät auttanut Ukko-isän rähjääminen lippukassalla. Palasimme Mikon kanssa kotiin. Äitimme jäi Aatamin kanssa katsomaan kuuluisaa elokuvaa. Sen ajan tavan mukaan näytettiin ennen pääfilmiä ajankohtaiskatsaus. Sota oli juuri päättynyt ja poliittinen vasemmisto oli voittanut eduskuntavaalit. Katsauksessa esitettiin muun muassa otteita SKP:n voimanaisen Hertta Kuusisen tulisesta puheesta. Tämä oli liikaa Ukko-isälle. Hän pomppasi ylös penkistään ja huusi kovalla äänellä: ”Se on täyttä valetta!” Elokuvayleisö hihitteli, mutta äitini kertoi pyrkineensä vajoamaan tuolissaan niin näkymättömäksi kuin mahdollista. Koko illan Aatami puhisi leppymättömänä. Tällainen näkymättömyyden paine vaivasi meitä poikia myös Lemin kirkon etupenkissä istuessamme Ukko-isän vieressä. Hieman pelotti, jos hän alkaa sielläkin julmistelemaan papin huonosta saarnasta. Näin ei koskaan tapahtunut, mutta Aatamin nuotin vierestä laulaminenkin oli joskus meille hieman liikaa.

Aatami yltyi joskus jääräpäisyydessään taistelemaan jopa luonnonlakeja vastaan. Edellä kerrottu veneessä tasapainoileminen oli yksi mestarillinen esimerkki siitä. Ukko-isä selvisi siitä kuitenkin aina voittajana. Tai mistäpä me tiesimme, kuinka monta kertaa hän oli veneestään pudonnut. Kerran hän kuitenkin hävisi luonnolle. Olimme taas kerran 1950-luvun alkuvuosina kesälomalla Lemillä. Myös avioeroisämme Paavo tuli sinne meitä tapaamaan. Valkaman talon Suomalaisen pojat Mauno ja Eino olivat kovia urheilemaan ja siitä innostuneena Matti ja Mikko päättivät järjestää juoksukilpailut Valkaman talon ympärille peltoja ja metsän reunoja kiertäen. Siitä tulikin ikimuistoinen kolmen sukupolven kilpailu. Me nuoret olimme tietenkin vikkeläkinttuisimpia. Isä-Paavokin jotenkuten pääsi puhkuen maaliin. Mutta yli 70-vuotiaalle Aatamille kävi ikävä hama loppusuoralla. Se oli sijoitettu mutkaiseen alamäkeen Valkaman talon pellolle. Sitkeä Herra Parjanen halusi näyttää naisvaltaiselle yleisölle, miten hän pystyy ottamaan loppukirin. Vanhan miehen jalat eivät enää suostuneet tottelemaan edes komentelevaa isäntäänsä, vaan polun jyrkässä mutkassa Aatami syöksyi ryminällä suoraan eteenpäin ja rysähti mahalleen viljapeltoon. Taidan muistaa väärin, kun minulle jäi sellainen mielikuva, ettei Ukko-isä sillä kertaa lainkaan tulistunut, vaan nauroi yleisön mukana. Hänkään ei sentään saanut suoraksi luonnon muodostamaa mutkaa.


Aatun asuintalot Viipurissa



Pajakatu 2, nykyinen Kurkikatu. Tässä aikoinaan pietarilaisen kultasepän omistamassa talossa Viipurin Salakkalahdessa Adam, Anni Sofia ja Paavo asuivat, kun Anni Sofia toukokuussa 1914 kuoli. Ilmeisesti tähän taloon muutti myös Aatamin uusi puoliso Lilli Komp. Vuonna 1995 tallennetussa haastattelussa Väinö Parjanen muistelee, että Aatu oli naimissa Lillin kanssa neljä vuotta. Mitään asiakirjoja tästä toisesta avioliitosta ei ole löydetty, mutta edellä mainitun perusteella avioliitto ajoittuu vuosille 1914–1918 tai vuotta myöhemmälle jaksolle. Aatu avioitui Ingrid Palénin kanssa heinäkuussa 1919. Perhe asui Pajakadulla vuoteen 1917 saakka. Omassa tarinassaan Paavo kertoo isän lähettäneen hänet joksikin aikaa Viipurista Lemille sotaa pakoon maailmansodan sytyttyä 1914. Asuintalon edustalla toukokuussa 2011 Paavon vanhin poika Matti.


Vuonna 1917 perheen koti oli Pantsarlahden kaupungiosassa  Asunto-osakeyhtiö Edenissä, osoite Vaasankatu 14.


Ränsistyneenä vuonna 2011 kuvatussa talossa Aninan kaupunginosassa, Ainonkatu 9, Aatu perheineen asui vuonna 1918. Täältä hän lähetti jälleen Paavo-pojan Lemille sisällissodan alettua tammikuun lopussa. Sodan aikana Aatu oli aluksi suojeluskunnan palveluksessa Viipurissa ja sen jälkeen huhti-toukokuussa konekiväärien asemestarikurssilla Vaasassa.

Parjasen miehet ja sisällissota



Vihtori Kosolaa esittävällä Matti Parjasella oli Sovinnon kulkueessa Tampereella päällään Ukko-isänsä Adam Parjasen suojeluskuntalakki, tämän itse valmistama tikari sekä patruunalaukku. Kosolan rinnalla Tampereen valtauksen johtaja, saksalainen eversti Eduard Ausfeld. Hänen vierellään punakaartin johtaja Verner Lehtimäki.

Suomen kansan kahtiajakautumisesta ja aseellisesta kapinasta on kulunut 90 vuotta. Sodasta on käytetty montaa nimitystä, mutta historiantutkijat ovat ryhtyneet käyttämään mahdollisimman värittämätöntä käsitettä ”sisällissota”. Olihan tämän onnettoman sodan taistelijoista 90 prosenttia saman maan kansalaisia. Sodan ratkaisutaistelu käytiin huhtikuun alussa 1918 Tampereella. Edistääkseen vihdoinkin sovinnon syntymistä ja molemminpuolisten vääryyksien anteeksi antamista Tampereen yliopiston entisten oppilaiden yhdistys Alumni ry., puheenjohtajanaan Matti Parjanen, järjesti Tampereen valtauksen päivänä 6. huhtikuuta 2008 ”Sovinnon päivän”. Tähän suuren spektaakkeliin osallistui yhteensä 15 000 katsojaa. Lisää tietoa tapahtumasta osoitteessa www.tampere1918.fi.

Tapahtumassa esiintyi lukuisia sisällissodan roolihenkilöitä, tunnettuja sotilaita, siviilejä ja aivan tavallisia sodan uhreja. Näihin Pohjoismaiden suurimman taistelun tapahtumiin Parjasen Sukuseura oli perehtynyt paikan päällä oman kokouksensa yhteydessä kesällä 2007. Matti Parjasen osaksi tuli näytellä valkoista kuularuiskuampujaa Vihtori Kosolaa, josta tuli myöhemmin Lapuanliikkeen johtaja. Hänen maineensa äärioikeistolaisen IKL-liikkeen räväkkänä johtajana ei ole suomalaisessa historiankirjoituksessa kovin mairitteleva.

Aatu ei osallistunut varsinaisiin sisällissodan taisteluihin. Hän oli asemestari. Jälkeenjääneet paperit osoittavat hänen olleen suojeluskunnan palveluksessa sekä Viipurissa että Helsingissä. Ehkä onnekseen Aatu oli määrätty 9.4.–5.5.1918 väliseksi ajaksi Vaasaan Kolmannen Prikaatin toimeenpanemaan konekiväärien asemestarikurssille. Tampere oli vallattu 6.4. ja punaiset antautuneet. Mutta punakaarti siirtyi sen jälkeen taistellen etelään kohti Helsinkiä. Toinen osa suuntasi pakonsa itään siirtyäkseen rajan taakse Neuvostoliiton puolelle. Ei ole jäänyt mitään dokumenttia eikä mahdollisia ja, Aatun tarinankertojan kyvyt ja halut tuntien, myös todennäköisiä suullisia kertomuksia siitä, miten hänen onnistui päästä rintaman lävitse Helsingistä Vaasaan.

Marssimääräys osoittaa, että Aatu oli saanut 4. toukokuuta jääkäriluutnantti Asplundin antaman marssimääräyksen matkustaa takaisin Helsinkiin. Huomiota herättää tuossa ruudulliselle paperille kirjoitetussa määräyksessä, että K.K. (=konekivääri) asemestari Parjasen piti pääkaupungissa ilmoittautua majuri von Gerichille, joka oli Helsingin suojelukunnan päällikkö. Miksi tavallisen asemestarin piti ilmoittautua noin korkealle upseerille? Saksalaiset olivat vallanneet 14.4. pääkaupungin, joten Aatu pääsi sopivasti seuraamaan Valkoisen kenraalin Mannerheimin voitonparaatia 16. toukokuuta.

Adam asui sisällissodan syttyessä Viipurissa juuri kahdeksan vuotta täyttäneen Paavon kansa. Adamin vaimonsa Anni Sofia oli kuollut. Isä lähetti Paavon Viipurin levottomuuksia pakoon sukulaisten hoiviin Lemille. Näiltä ajoilta ei ole jäänyt muuta dokumenttia kuin Paavo Parjasen kirjoittama muistelus siitä, miten Adam kävi kylässä Lemillä sodan aikana. Tämä muistelma on erikseen Paavon kohdalla tarinoissa. Hän muisti läpi elämänsä elävästi sen pelottavan tunnelman punaisten esikunnassa. Sotaisat miehet punaiset nauhat käsivarsilla ja kiväärit kourassa pelottivat nuorta poikaa. Tuohon aikaan molempien puolien propaganda pelotteli, että kaikki yli kuusivuotiaat lapsetkin teloitetaan. Ehkä tuosta ahdistavasta päivästä oli seurauksena, että Paavo liittyi myöhemmin viime sotiemme jälkeen aktiiviseksi Vapaussodan perinneyhdistyksen jäseneksi.


Lähde: Antero Karttunen, Valkoiset perheet punaisten puristuksessa 1918. Minerva 2007

Sisällissota koski myös Lemin syrjäistä pitäjää. Se oli suurimman osan punaisten valtaama. Heidän jälkeensä jäi 11 kaatunutta valkoista ja kuusi murhattua. Heidän muistomerkkinsä on Lemin hautausmaalla. Lemiläisten sukujen tutkimukselle tapahtui erittäin paha onnettomuus, kun punakaartilaiset polttivat Lemin pappilan. Samalla tuhoutuivat kaikki kirkonkirjat. Sukututkijoilla on suuria vaikeuksia saada selville lemiläisten sukujen taustoja. Hiljattain on ilmestynyt muistelmateos, jossa kuvataan tilannetta Lemillä vuonna 1918: Antero Karttunen, Valkoiset perheet punaisten puristuksessa 1918. Minerva 2007. Siinä kerrotaan tunnetun Lemin rovastin Antti Karttusen perheen elämää tuona verisen veljessodan vuonna.

Matti Parjanen (15.4.2008)


Adam Parjasen loru

Aatulla oli ilmiömäinen muisti. Vaikka hänen koulunkäyntinsä rajoittui vain lyhyeen kiertokouluun, oli hänellä muistossa monia koulussa oppimiaan lauluja, runoja ja loruja. Valitettavasti niitä ei ole aikaan merkitty muistiin, joten ne ovat menneet Aatun mukana hautaan ikuisiksi ajoiksi.

Yhden lorun olen onnistunut merkitsemään ylös:

Mustalainen musta mies,
leivän syö kuin laiska koira
puistamassa*), paistamassa
ja villoja varastamassa.

*) = pyytämässä

Matti Parjanen 20.8.2006


Nuoren äidin muistolle

Adam Parjasen ensimmäinen puoliso Anni Sofia Nordman, myöhemmin Saario sai Viipurin torilta tulirokon ja kuoli vain 27 vuotiaana. Paavo oli vain 4,5-vuotias jäädessään äidistään orvoksi.

Nuoren äidin muistolle
(Anna Sofia Parjaselle omistettu)

Kaatui lilja kukkakorsi,
sydän puhdas murtui,
maatui kodin harjaorsi,
veren voima turtui.

Sammui silmän sinikatse
kuolon kylmään syliin,
vieri tumma tuonen viesti
kaukaisihin kyliin.

Nuoren rinnan vuorenvankka
järkkynyt ei usko:
”Koti on mun maailmain,
sen nousee onnen rusko!”

”Voittaa ei voi kuolon valta
äidin rakkautta,
lapsoseni katsehiss’ on
elon ikitulta!”

Näin sä uskoit. Kiitos siitä.
Rauha tomullesi.
Rakasta on, nuori äiti,
täyttää toivehesi!

Kodilleen ken kauneimpana,
ehjimpänä elää,
hälle muiston kultaharppu
hellinpänä helää.

Wiipuri 22.5.14

J. M. W.

(Karjalan Lehti)

(Fraktuurasta nykykirjaimistoon kääntänyt 5.8.2004 Eva-Liisa Nikula)


Adamin laulu



Adamin laulu 16.5. 1927. Tuolloin Aati täytti 46-vuotta. Kirjoittaja on tuntematon. Laulun on varsin vihjaileva: "Neljästi ei naida saa!" Mitähän Ingrid tuosta ajatteli.

Ingridin täti ja tsaarin hovi


Hanna Strandman
Hanna Strandman, Pietari ja Hannan kortti.

Adam Parjasen kolmannen puolison, Ingridin täti Hanna (Johanna) Strandman, joka asui Pietarissa ja oli kotiopettajattarena tsaarin hovissa. Vallankumouksen puhjetessa hän toi Rajajoen yli uidessaan suussaan ainoana omaisuutenaan muutaman sormuksen, jotka nyt (vuonna 2006) ovat Eva-Liisa Nikulalla ja Lotta Parjasella. Kuva on postikortin muodossa ja se on otettu Saksassa Baden Wildungenissa, Kölnin itäpuolella olevassa pikkukaupungissa vuonna 1910. Hanna on haudattu Aatamin kanssa samaan hautaan Hietaniemessä.

Kuvan toisella puolella on venäjänkielinen teksti. Suomennos:
Osoite: Ernestina Fominitshna Porohina, Varsova, tohtori Solmanin sanatorio,
Shuhin puistokatu.
Teksti : Tuhannet sydämelliset onnittelut teille, rakas Er.


Aatu Parjanen Lauri Forsmanin silmin

Lauri Forsmanin äiti Kerstin Forsman oli Paavo Parjasen puolison Lisa o.s. Bergin vanhin sisar.

Näin Lauri Forsman kirjoitti serkulleen Eva-Liisa Nikulalle 16.4.2012:
Tässä tuli hiljan puheeksi ikiliikkujan keksiminen ja siitä ajatus johtui Aatu Parjasen värikkääseen persoonaan. Liitteenä on pieni kokoelma muistikuvia Aatusta ja hänen jutuistaan. Kirjoitin sen joitakin vuosia sitten ja täydensin äskettäin. Muistaakseni en ole sitä aiemmin lähettänyt, mutta nyt se tulee liitteenä.

Aatu ja Ingrid olivat vanhempieni perhetuttuja. Kävimme aika ajoin kylässä heillä Mannerheimin­tiellä ja vastaavasti he vierailivat meillä Kulmakadulla ja myöhemmin Pohjoisrannassa. Omat muis­tikuvani alkavat 1950-luvun alkuvuosista ollessani runsaan kymmenen ikäinen.


Vieraita Forsmanin kahvipöydässä Kulmakadulla. Vasemmalta Aatu Parjanen, Kerstin Forsman, Siiri Siltanen, Yrjö Forsman, Ingrid Parjanen ja Kerstinin äiti Fanny Berg.

Aatu ja Ingrid olivat hyvin ystävällisiä ja vierailuista jäi aina mukava tunnelma. Aatu ei kovin pal­joa keskustellut meidän lasten kanssa, jotain yleistä kepeää keskustelua taloon tullessa ja lähdettäessä. Ohjelmaan kuului yleistä jutustelua ja tietenkin kahvitarjoilu.
Isäni Yrjö oli hyvä keskustelija ja kuuntelija Aatun jutuille. Tapahtumien kulku oli yleensä sellainen, että Aatu kertoili omista vaiheistaan ja ideoistaan muiden kuunnellessa. Lemi oli hänelle tärkeä paikka ja se esiintyi usein keskusteluissa. Kun vanhempani rakensivat kesämökkiä Porvooseen, puhuttiin usein rakennuksista ja niiden ratkaisuista. Aatun suuri idea rakennuksen perusratkaisuksi oli sellainen, että talon paras muoto on pyöreä pohjaratkaisu. Sen puolesta hän jaksoi puhua ja Yrjö-isä kuunteli ja myötäili Aatun tarinaa.
Kävi myös ilmi, että Aatu oli vuosien varrella puuhaillut ikiliikkujan aikaansaamiseksi ja kuulemma sellaisen prototyyppi oli jossakin vintillä.

Yleensä Ingrid ja äitini keskustelivat omia arkisia asioitaan, kun miehet keskenään selvittelivät syn­tyjä syviä. Joskus kuitenkin kävi niin, että Ingrid puuttui keskusteluun eli Aatun luentoon väärällä tavalla ja silloin Aatu saattoi korottaa äänensä ja julistaa suoraviivaisesti, että ”VAIMO VAIKENE”.
Me lapset saimme yleensä Parjasilla ensimmäiseksi eteemme nipun aikakauslehtiä, joista sitten opiskelimme Matti Mainiota ja Rymy-Eetua.

Joskus 1950-luvun puolivälissä olin jo päässyt aika pitkälle omassa elektroniikkaharrastuksessani ja kotona oli monia eri versioita radiovastaanottimista. Isälle olin rakentanut pienen kidekoneen, jota hän käytti matkustaessaan reviisorin toimessaan eri puolille Suomea. Kun sitten vierailimme taas Mannerheimintiellä, tuli puheeksi tällainen pieni ja kätevä radio. Isä ja Aatu siinä sitten sopivat, että minä tekisin sellaisen myös Aatulle. Niin sitten tapahtuikin ja seuraavalla visiitillä laite luovutettiin Aatun huomaan. Laite oli muoviseen saippuarasiaa rakennettu radio, kannessa oli pieni kidekapseli ja kuuntelu tapahtui kuulokkeilla.
Sen koomin en ole siitä mitään kuullut, mahtoiko olla tilaajalle iloksi, mene ja tiedä.

Viimeinen yhteinen tilaisuus Aatun kanssa oli isän hautajaiset vuonna 1965. Aatu piti kauniin puheen Yrjön arkun ääressä ja antoi tekstin jälkeenpäin äidilleni. Puheen sisältö löytyy myös sukukirjamme sivuilta.

Lauri Forsman 10.4.2009, täydennetty 16.4.2012


Puhe maisterille ja ylioppilaalle



Aatami piti mielellään puheita, jotka hän huolella valmisteli kirjoittamalla muistiin.

Matti Parjanen

Adam Parjasen teknillinen kehitys laivamonttööristä ja hissinrankentajasta ikiliikkujan keksijäksi

Adam Parjasen (1881–1971) sosiaalisen kohoamisen ennuste oli varsin heikko syrjäisellä savutupien Lemillä. Nykyajan itsestään selvyyttä valtiollisesta peruskoulutuksesta ei ollut 1880-luvun Suomessa. Adam eli herrojen d-kirjainta kaihtavien pitäjäläisten mukaan ”Aatu” ehti saada kansallista sivistystä vain parin vuoden ajan kiertokoulussa. Tuo vähäpätöinen koulutus työnsi Aatua eteenpäin hankkimaan lisää tietoa. Hänellä näytti olevan poikkeuksellisen hyvä muisti. Siitä ovat jälkipolville osoituksena monet lorut ja tarinat, joita hän uskollisille kuulijoilleen jaksoi kertoilla vuosikymmenistä toiseen. Valitettavasti kuulijoiden muisti ei ole yltänyt Aatun tasolle.

Olen seuraavassa luettelomaisesti kuvannut Ukkoisäni ammatillisti uraa. Siitä ilmenee, miten hämmästyttävästi hän on kyennyt oppimaan teknillistä alaa. Hän ei itse ollut mikään taituri oman käden taidoissaan. Niistä ovat jääneet elämään hupitarinat Aatun peltipaikatusta puisesta ”panssariveneestä”, jolla hän jaksoi soudella ja kalastella Kivijärvellä, omaisten kauhuksi. Ei häneltä sujunut edes yksinkertainen ompelutyökään. Uimahousujen vasemman puntin jatkaminen erivärisellä kangastilkulla ei sekään ollut mikään käsitaidollinen mestariteos.

Ei ole ihme, että seuraavilla työpaikoilla ja ammattipätevyyksillä Ukkoisä toivoi jälkipolvista insinöörejä. Ei onnistunut. Ei pojasta, eikä meistä pojan lapsistakaan syntynyt insinöörejä. Omissa muistikuvissani kauppaedustaja-Ukkoisän vierailuista kodissamme kävi selväksi hänen korkea arvostuksensa insinöörejä kohtaan. Hän aloitti usein tarinansa ” hyvä ystäväni vuosien takaa, insinööri X…”. Näitä hyviä ystäviä Aatulla tuntui löytyvän jokaisesta kaupungista. Myös työnantajien todistukset osoittavat Aatun olleen mestari luomaan ystävällisiä asiakasverkkoja.

Aatun ammattiura alkoi vaatimattomasti paimenen töillä Venäjän puolella (ks. Väinö Parjasen tarina). Ura alkoi kiistalla paimenen palkkarästeistä ja päättyi eläkeiässä samanlaisilla etuuksien vaatimuksilla kaivosteollisuuden koneiden kauppaedustajana.

1900-luvun alussa kotipaikkaoikeuden kriteerit olivat erilaisia kuin nykyään. Niinpä Aatu – samoin kuin hänen sisaruksensa – pitivät kotipaikkanaan Lemin Olkkolaa, vaikka tekivät työtään muualla. Sukututkijalle tuottaa vaikeuksia seurata tutkittavan elämänkaarta juuri tämän vuoksi. Papintodistukset kertovat, että Adam Parjanen muutti syntymäpitäjästään Lemiltä Helsinkiin vuonna 1903. Sieltä Viipuriin 27.5.1915 (vaikka asui siellä jo aikaisemmin) ja takaisin Helsinkiin 1923, yhdessä vaimonsa Ingridin kanssa. Heidät oli vihitty 6.7.1919 Lemillä. Ingridin muuttotiedot ovat Helsinki – Loviisa v. 1902 ja takaisin Viipurista Helsinkiin 1923. Viipuriin muuton ajankohtaa ei ole selvillä. He asuivat myös Lappeenrannassa 1921, omistivat asunnon Korkkitehtaan rannassa, mutta papintodistukseen ei jäänyt tästä ajasta merkintää. Lappeenrannan henkikirjoissa Parjasen perhe kuitenkin esiintyy, Adamin tittelinä ”tehtailija”.

Aatun jäämistöstä löytyneeseen nahkasalkkuun on jäänyt parikymmentä työtodistusta, joista piirtyy elävä kuva hänen karriääristään. Alkuaikojen työtodistukset on laadittu ruotsiksi.  Tästä Aatu oli tuskin aina ilahtunut, sillä hänelle jopa d-kirjaimen pehmeä ääntäminen tuotti vaikeuksia. Mutta ruotsia hallitsevat aviovaimot ovat tässäkin asiassa olleet avuksi.

Valitettavasti Adam Parjasen omistamista yrityksistä ei ole jäänyt paljoakaan tietoa. Esimerkiksi hänen kuulopuheiden mukaan omistamasta laivasta (tai useammastakin) ei toistaiseksi ole jäänyt dokumentteja (esim. vuosilta 1920 – 30). Oman muistikuvani mukaan hänen laivansa kulki Suomen lähimerillä, mutta jokin epäonni aiheutti konkurssin.  Aatulla oli ollut taloudellisia vaikeuksia velkoineen työuransa aikana.  Niistä ei Lemin kaltaisessa pienessä maalaisyhteisössä ollut soveliasta puhua julkisesti. Takaajat olivat usein lähipiiristä.


Adam ja Ingrid Parjasen pitkästä ja värikkäästä elämästä jäi jäljelle vain vähän papereita. Ne mahtuivat näihin kuluneisiin nahkasalkkuihin, toinen Mamman, toinen Ukon.

10.10.1900–9.6.1903. J.R. Stenberg & Söner, Helsinki. Konetehdas, höyryvenevarvi, rauta- ja metallivalimo. Nuorempi viilari. Adam oli 19–21-vuotias.
16.11.1903– 20.7.1904. Jäänmurtaja höyrylaiva ”Murtajassa”, Helsinki. Lämmittäjä ja rasvari (eldare och smörjare). Aikalaiset ovat kertoneet, miten helsinkiläiset hurrasivat Kauppatorilla, kun ”Murtaja” saapui ensimmäisenä kevään merkkinä jäiden saartaman kaupungin satamaan. Avonainen väylä Helsingistä Eurooppaan oli suomalaisten elinehto.
27.8.1906–6.11.1906. Höyrylaiva ”Primuksessa”, Helsinki. Vanhempi lämmittäjä. Helsingin ja Viipurin välisessä liikenteessä.
29.8.1906–8.6.1907. Insinööritoimisto Zitting & C:o, sähkötyöosasto, Helsinki. Sähköasentaja. Työtodistuksessa mm: ” Halua oppia ammattialalla, jonka hän on valinnut. Mukana kaiken laatuisissa sähkötöissä, erittäin sähköhissejä monteeratessa on hän saanut hyvän harjoituksen.”

11.4.–3.6.1907. Louhi-laiva, Lappeenranta. Koneenkäyttäjä (26v.). Insinööri Albert Krank rakensi Lehtoniemen Konepajassa Joroisissa monen kaltaisia sisävesille sopivia aluksia. Mm. jäänmurtajia ja jokialuksia Venäjälle. Louhi oli aikoinaan Saimaan nopeimpia aluksia. Sen omisti kapteeni Aatu Karhu, joka perusti 1899 Lemin Höyryvenhe Oy -nimisen yrityksen.
24.4.–14.6.1908. Aktiebolaget Sandtegel. Malm, Sverige. Koneenkäyttäjä tehtaassa (maskinisten).
1.1.–7.10.1909. Aktiebolaget Kraft. Helsinki. Koneenkäyttäjä sähkökeskusasemalla. Hoitanut 80 hevosvoiman imukaasu voimakonetta ja suoravirtadynamoa.
24.10.1910–1.2.1911. Almänna Svenska Elektriska Aktiebolaget, Stockholm. Monttööri, harjoitteli hissiasennuksia. Poika Paavo Parjanen yksivuotias, syntyi 22.12.1909 Helsingissä.
12.10.–16.3.1912. Insinööritoimisto Zitting ja K:ni, Helsinki. Toiminut itsenäisenä valaistusmonttöörinä ja itsenäisenä hissimonttöörinä. Työtodistuksen allekirjoittaja Ernest Muona.
18.3.1912–10.5.1915. AB Gottfr. Strömberg OY, sähköliike ja dynamokonetehdas, Helsinki. Hissimonttöörinä, ”rakentanut itsenäisesti parikymmentä hissiä, täydellinen tieto hissien rakenteista ja hoidosta.” Adam, vaimo Anna Sofia (s. 1887, os. Saario) ja poika Paavo Parjanen asuivat 1914 Viipurissa Pajakatu (nyk. Kurjenkatu) 2:ssa. Siellä Anna Sofia kuoli 20.5.1914, Viipurin eteläisen seurakunnan jäsenenä, haudattu ilmeisesti Ristimäkeen(?). Paavo Kullervo oli nelivuotias.
17.5.–18.11.1915. Wiipurin Sähkö- ja koneliike G. Masalin, Viipuri. Ylimonttööri sähköhissien ylöspanossa, korjauksessa ja hoidossa.
26.11.1919. Toiminimi A. Parjanen, Teknillinen toimisto, Viipuri. Tällä päivämäärällä Kauppa- ja teollisuushallitus hyväksyi Aatun omistamalla yritykselle tavaraleiman. Muuta tietoa tästä yrityksestä ei ole löytynyt. Adam ja Ingrid olivat juuri menneet naimisiin 6.7.1919.


Kauppa- ja teollisuushallitus hyväksyi Aatun toiminimen tarvaraleiman 26.11.1919 numerolla 4446. Punainen on hyväksyjän sinetti ja alempi Toiminimi A. Parjasen tavaraleima.

3.10.1922. Höyrymestarikirja Adam Parjaselle. Merenkulkuhallitus toteaa, että Aatu oli suorittanut Helsingin teollisuuskoulussa toisen luokan koneenkäyttäjätutkinnon, joka vastaa höyrykonemestarikurssia. Myönnetty höyrykonemestarikirja ”oikeuttaa hänet saamaan suomalaisilla kauppa-aluksilla niitä ammattiin kuuluvia toimia, joihin sellaisen kirjan haltija voimassa olevien lainsäännösten mukaan on oikeutettu.” Hän siis kuului kauppa-aluksen alipäällystöön, mikä lemiläiselle kansakouluakaan käymättömälle oli merkittävä saavutus.

1.9.1930–28.2.1932. OY Masalin & Co AB, (ent. Oy Palokalusto), ruisku- ja armatuuri (= metalli) tehdas, Helsinki. Kauppamatkustaja. ”Parjanen eroaa palveluksesta ahdinkoajasta aiheutuvan uuden työjärjestelmämme takia.” Kansainvälinen lama ulottui myös Suomeen.
1.2.1933–1.2.1937. Oy Strömberg Ab, Helsinki. Palkkiomatkustaja. Myynyt hyvällä menestyksellä sähköhitsauskoneita ja näiden tarvikkeita.
24.4.1939–31.1.1944. L.A. Levanto Oy, Vuoriteknillinen toimisto, Helsinki. Talvi- ja jatkosodan aika. Koneiden ja teollisuustarvikkeiden myyntiedustaja. Johtaja A.J. Arvelan työtodistuksessa: ”Herra Parjasen toiminnalle on ollut luonteenomaista erikoinen uskollisuus ja rehellinen pyrkimys toimimaan aina työnantajan hyväksi. Herra Parjasen työ on ollut tuloksellista pitkäaikaisen kokemuksen ja sympaattisen luonteen sekä laajan asiakaspiirin tuntemuksen ansiosta. Erikoisesti haluamme mainita herra Parjasen miellyttävän suhtautumisen asiakkaisiin ja esimiehiinsä.”
15.11.1951–30.9.1953. Structor Oy, Insinööritoimisto, Helsinki. Matkustajana, hoitanut mm. rauta-, teräs-, työkalu-, kemikalio- ja konemyyntiä. ”Miellyttävä käytös, hyviä tuloksia”. Adam tällöin 70-vuotias.
1.10.1953 – 15.1.1957. L.A. Levanto Oy, Helsinki. Kauppaedustaja. Eronnut omasta pyynnöstään. Työtodistuksen allekirjoittaja A.J. Arvela. Tämän työsuhde päättyi hieman ikävästi.
Adam kirjoitti 25.3.1957 L.A. Levannon johtokunnalle valituksen sopimuksen (1955) rikkomisesta. Siinä oli luvattu kauppaedustaja Aatulle 2-4 %:n myyntipalkkiot. Johtaja Arvela oli arvellut Aatun myynnin pääsevän enintään 12 milj. silloiseen markkaan. Se nousikin lähes kolminkertaiseksi. Yrityksen johto ei noudattanutkaan sopimusta, vaan irtisanoi sen. Aatu vetosi täsmällisesti laaditussa kirjeessään juridisiin ja moraalisiin seikkoihin. ”Katson, että minua ei ole kohdeltu toiminimenne perustajan hengen mukaisesti.”
Kirjeeseensä Aatu liitti luettelon tavaroista, joita hän oli myynyt. Niihin sisältyi kallioporakoneita, paineilmapumppuja, moottorijuntteja, porakoneita ja teollistimantteja. Jokaisen myynnin markkamäärät oli tarkasti dokumentoitu. Loppusumma oli 30 milj. mk. Levannon johtokunta ilmoitti, että sopimuksen tarkistuksen jälkeen ei Adam Parjasen kirje anna aihetta toimenpiteisiin.
Edellä on lainattu viiden vuoden pituista sodan aikaista työsopimusta saman Levannon (johtaja Arvela) kanssa. Siinä oli loistava arvio Aatun työn tuloksista ym. Siksi kohtelu tuntui nyt epäoikeudenmukaiselta. Aatuhan ei yleensä saanut mitään peruspalkkaa, vain myynnistä syntyneet prosenttipalkkiot. Ukko-isämme katkeroitui päätöksestä niin, että vaimo Ingrid ja jopa me lapsenlapset saimme poskemme punaisiksi. Lemiläinen ääni oli kovaa!
1.1.1961–31.12.1963. OY Julius Tallberg AB, Koneosasto, Helsinki. Edustajana, pääartikkelinaan metallintyöstökoneet. 82-vuotias Adam erosi omasta pyynnöstään.
Tähän päättyi Adam Parjasen 63 vuotta kestänyt (1900–1963) työura.
Adam Parjanen eli työelämänsä koneiden keskellä. Vielä 86-vuotiaanakaan hän ei hellittänyt. Hän oli hankkinut Tikka-koneelleen patentin, jonka leviämisen kansainväliseksi esti toisen maailmasodan syttyminen. Aatu ryhtyi rakentamaan pienessä Mannerheimintien kaksiossaan konetta, jonka hän nimitti ”Keskipakois-Painovoimakoneeksi”. Se oli metallinen härveli kooltaan metrin korkuinen ja puolitoista metriä pitkä. Keskellä olohuonetta seisova, vaivalloisesti pyörähtävä rasvainen vempele ei vaimo-Ingridin kehuja kerännyt. ”Vaimo, ole vaiti”, Aatu komenteli. Hän teki konetta koskevan patenttihakemuksen huhtikuussa 1967.
Patentti- ja rekisterihallituksen melko ripeä vastaus jo 10. lokakuuta samana vuotena osoittaa, ettei tällä ikiliikkujalla ollut läpimenon mahdollisuuksia. Kohteliaasti patenttien tutkijainsinööri perustelee kielteisen päätöksensä vetoamalla Otavan Ison Tietosanakirjan tekstiin: ”Ikiliikkuja on mahdoton rakentaa.”  Hieman pettynyt Adam Parjanen antoi vihdoin periksi maamme itsenäisyyspäivänä 1967 ja peruutti patenttihakemuksensa. Koneetonta elämää Aatun tarvitsi elää enää vain neljä vuotta. Hänen viimeisiä sanojaan kuolinvuoteellaan minulle olivat enemmän yhteiskunnallisia kuin koneisiin liittyviä: ”Aina välillä suuri naapurivaltio on näyttänyt leppoisalta, mutta sitten taas tulee järkytys suomalaisille. Älä milloinkaan luota heihin!” Tsaarin ajan Venäjän ja Neuvostoliiton ajan yhteiskunnalliset heilahtelut kokenut 90-vuotias vanhus oli paljon nähnyt.


Työssä murtajalla



Adam ehti täyttää 23 vuotta työskennellessään 16.11.1903–20.7.1904 jäänmurtaja/höyrylaiva Murtajassa lämmittäjänä ja rasvarina. Ajan tavan mukaan ruotsinkielisessä työtodistuksessa nimikkeenä on eldare och smörjare. Univormun lakissa lukee Murtaja.

Hääkuva Adam ja Anni Sofia



Adam Parjasen (1881–1971) ja Anni Sofia Saarion, aikaisemmin Nordman, (1887–1914) hääkuva 17.3.1909. Kuva on otettu luultavasti Viipurissa. Avioliitto päättyi vain viisi vuotta myöhemmin Annin kuolemaan. Nordmanien suku oli muuttanut nimensä Saarioksi jo aiemmin.

Adam, Paavo ja Anni Sofia



Adam, Paavo ja Anni Parjanen Viipurissa  arviolta vuonna 1911 eli noin kolme vuotta ennen Annin kuolemaa.

Adam suojeluskunnassa


Adam Suojeluskunnassa
Adam, suojeluskuntalainen

Lilli



Paavon puolison Lisa Parjasen tiedon mukaan kuvassa on Lilli Komp. Kuva Thorwalde Nyblin, Wiipuri.

Lilli ja Adam



Onko kyseessä Adam Parjasen ja Lilli Kompin kihlajais- vai hääkuva? Mitään vuosilukua ei ole.
Kuva Ateljee Aino, Helsinki. 

Avioparina



Kuvasuurennuksessa näkyy, että tässä kuvassa Lillillä on vasemman käden sormessa kaksi sormusta. Missä kuva on otettu? Kuvan takana on lyijykynämerkintä 1916.
Kuva Thorwalde Nyblin, Wiipuri.

Adamin ja Ingridin kihlat


Kihlapari Ingrid Palén ja Adam Parjanen
Kihlapari Ingrid Palén ja Adam Parjanen.

Vieraat saapuvat



Morsian Ingrid Palén ja sulhasen poika Paavo sekä tämän serkku Liv Hagman ottavat vastaan häävieraita Lemillä. Laivan kokassa seisoo morsiamen eno Rudolf Strandman. Kannella edessä on luultavasti Hanna Strandman. Vasemmalla luutnantti Mäntylän vieressä suuri hattu päässään seisoo Agnes Hagman.
Rahtiliikenne Lemille 1900-luvun alussa hoidettiin laivoilla. Lemin Höyryvene Osakeyhtiön Hanhi-laiva kuljetti Pietarista ja Viipurista tullutta tavaraa ja matkustajia Luumäen aseman Jurvalan rannasta Kivijärven laiturien kautta Lemin Lahnajärvelle, Pekarin kaupan laiturimakasiiniin.

Hääkuva, Adam ja Ingrid



Adam Parjanen ja Ingrid Palen vihittiin 6.7.1919 Lemillä.

Häävieraita



Häät vietettiin Adamin tuolloin omistamassa Hovirinteen huvilassa Lemillä. Ingrid-morsiamen sylissä Adamin poika Paavo ja sulhasen sylissä Paavon serkku Liv Hagman. Sulhasen vieressä on morsiamen äiti, Ida Palén, os. Strandman, ja hänestä vasemmalla Rosa-täti eli Rosa Kiljunen. Morsiamen vieressä istuu ”Karvali-Sinkko” ja tämän vieressä Lulu-täti eli Julia Strandmanin.
Hääparin takan seisoo jääkäriluutnantti Mäntylä ja hänen vasemmalla puolellaan muun muassa sulhasen sisaret Anna-Mari Olkkonen ja Miina Ojansuu, morsiamen tädit Agnes Hagman, Johanna eli Hanna Strandman sekä morsiamen eno, apteekkari Rudolf Strandman.

Paavon selostus häävieraista



Paavo Parjanen lähetti pojalleen Matille ja miniälleen Anjalle kopiot isänsä ja äitipuolensa hääkuvista ja liitti niihin oheisen selityksen.

Harvinainen mitali


harvinainen mitali
Aatulla oli harvinainen mitali. Hän sai sen vuonna 1934, koska ei ollut suostunut menemään tsaarin sortovuosien aikana 1902–03 kutsuntoihin. Kyseessä oli niin sanottu kutsuntalakko. Oheisessa myöntökirjassa on mitalin kuva.

Adamin Tikka-kone


Aatamin Tikka-kone

Aatamin Amerikassakin patentoima Tikka-kone on nykyisin (2007) suvun päämiehen Matti Parjasen hallussa. Sota mitätöi Amerikan matkan patenttikaupat ja johti Adamin ja Ingridin velkaantumiseen hyvin pitkäksi aikaa.  

Adam ja pojat


Adam ja pojat
Ukko-isä sekä pojanpoika Mikko sekä tämän isoveli Matti.

Kalamies


Adam kalamiehenä
Aatu ja kalansaalis Valkaman pihalla Lemillä.

Adam pyykillä


Adam pyykillä
Ingrid ja Aatu Lemin Valkaman rannassa Kivijärvellä.

Panssarivene



Adam Parjanen ja "panssarivene" Lemin Valkaman rannassa 1954. Aatami oli paikannut venettä peltilevyillä niin, että siinä näytti olevan enemmän rautaa kuin puuta.

evaliisa.nikula@hyvajuttu.fi