Eva-Liisa Nikula

Eva-Liisa, Aatamin pojan tytär

Julkinen kirjoittaminen elossa olevasta elämänkumppanista on haastavaa. Jos kaikki lukijat olisivat ventovieraita, voisi mielikuvitukselle, toiveille ja taiteilijan vapaudelle antaa enemmän tilaa.

Minun näkökulmani Eva-Liisaan on viimeiset 30 vuotta, mikä on vain puolet hänen elämästään. Perustimme silloin kuuden hengen uusperheen valmiiden lasten kanssa.

Uusperheen sisäisen hengen ja arjen rakentaminen vanhempien työkiireiden keskellä ei ole aivan yksinkertaista. Eva-Liisan jääminen kotiin muutamaksi vuodeksi ja töiden jatkaminen useita vuosia puolipäiväisenä sähköyhtiön viestintä- ja henkilöstöasioissa olivat välttämättömiä. Perheen sisäänajovaihe Otanmäessä kesti lähes kymmenen vuotta ja katkaisi päättyessään myös Eva-Liisan työuran vieraan palveluksessa.

Muutto Ouluun johti uuteen alkuun, ryhtymisen yrittäjäksi. Viestintäalan työt uudelle yrittäjälle 90-luvun lamavuosina olivat tiukassa. Kukaties Aatulta peritty yritteliäisyys ja peräänantamattomuus tuottivat vähitellen tulosta. Töitä alkoi löytyä.

Yrityksille ja yhteisöille tuotettavat palvelut toteutetaan kotitoimistosta eri alojen verkostona toimivien osaajien kanssa. Yrittäjältä vaaditaan ammatillisen osaamisen lisäksi sosiaalisia taitoja suhteessa asiakkaisiin ja yhteistyökumppaneihin. Haasteena on ansaita tilaajan luottamus jokaisessa työssä ja työn tekeminen kilpailukykyiseen hintaan.

Lastenlapset ovat lähellä karjalaisen mielenlaadun omaavan mummin sydäntä, vaikka kaikki kahdeksan ovat tällä hetkellä vähintään puolen Suomen pituisen matkan päässä. Huonommassa asemassa ovat iloisesti nauravan ja joskus itkevänkin mummin mielessä lastenlasten perheisiin kuuluvat hevoset, koirat ja kissat.

Elämän monimutkaisuutta ja käsistä karkaamisen tunnetta Eva-Liisa paikkaa monilla harrastuksilla. Lukeminen ja kesämökillä puurtaminen sekä sitäkin omituisemmalta kuulostava metsätyö kuuluvat niihin. Metsän rauhoittavaa hiljaisuutta, tuoksuja ja ääniä ei häiritse edes kädessä oleva vesuri. Metsätöissä ei rikota työtehoseuran aikoinaan määrittämiä päivätyönormeja, mutta ruumiin väsyminen kirkastaa henkeä ja ajatusta.

Nykyinen kokonaisuus toimii. Olemme kiitollisia käyttökelpoisesta terveydestämme ja toivomme voivamme jatkaa vielä pitkään. Entistä monipuolisemmin, kun varsinaisen työrupeama päättyy muutaman vuoden kuluttua.

Jukka Nikula 28.3.2010


Tarinoita ja kuvia


Eva-Liisa Nikula, 13.7.2006

Minulla onkin kaksi veljeä ja kaksi menetettyä veljeä

Asuimme Kouvolassa vielä ensimmäisessä asunnossamme Keskikadulla, keskimmäisessä Hissipojassa. Kuljimme kesäiseen aikaan äidin kanssa eläinlääkäri Turkaman talon ohi vievällä puiden kattamalla kujalla kohti Hissipoikien edessä olevaa leikkikenttää. Oli luultavasti kesä 1952.

Olin pitkää toivonut pikkusiskoa tai -veljeä. Siinä kävellessämme äiti kertoi, että minulla oli kaksi isoveljeä, yhdeksän vuotta vanhempi Matti ja häntä kolme vuotta nuorempi Mikko. En muista, miten äiti poikien olemassaolon selitti. Muistan vain sen valtavan riemun, jonka tämä tieto toi. En olekaan ainoa lapsi, minulla on kaksi veljeä!

Yritin yli 50 vuotta myöhemmin palauttaa mieleeni tapahtumaa. Ensin tuli mieleeni, että äiti odotti Anttia. Oliko se syy, jonka takia äiti ja isä kokivat tarpeelliseksi kertoa asiasta minulle? Tarkemmin mietittyäni totesin, ettei kyseessä ollut kesä 1953, koska silloin asuimme jo Salpausselänkadulla.

Luultavasti edessä oleva kesäloma Lemillä Pellonpäässä pakotti äidin ja isän kertomaan asian minulle. Tehtävä jäi äidille! Myöhemmin äiti on kertonut, ettei poikien äiti Leena aluksi antanut isän tavata Mattia ja Mikkoa lainkaan. Siksi tieto poikien olemassaolosta ei tullut korviini. Famini Ingrid toimi asiassa ”sovittelija”. Aatu ja Ingrid viettivät kesiä Lemillä Valkamassa, josta Pellonpään tila oli erotettu. Matti ja Mikko olivat usein heidän kanssaan siellä. Lemillä isällä, äidillä ja minulla oli mahdollisuus tavata Matti ja Mikko. Valkaman kesistä Matilla ja Mikolla on paljon kerrottavaa.

Muistan, että heitimme palloa Valkaman aittojen katolle. Pallosta yritettiin saada koppi. Itselleni jäi ensitapaamisesta myönteinen kuva veljistäni. Toisella osapuolella kokemukset taisivat olla toisenlaiset. Siitäkin Matti osaa kertoa lisää.

Kaksi pikkuveljeä

En muista, olinko jo opiskelemassa ja mahdollisesti naimisissakin, kun äiti kertoi minulle ensimmäistä kertaa kahdesta poikavauvasta, jotka olivat syntyneet pian minun jälkeeni. Menetys oli ollut luonnollisesti kipeä. Sen huomasi aina, kun asia jostain syystä tuli esille. Äiti kertoi tapahtuneesta tilanteissa, jossa joku toinenkin oli vauvansa menettänyt.

Muistan äidin sanoneen, että ensimmäisen vauvan kuoleman hän ymmärsi jotenkin. Se tapahtui pian Mofani Anton Bergin kuoleman jälkeen. Mofani kuoli tammikuussa 1949. Minä synnyin kotona Sorsakoskella, samoin ensimmäinen poikavauva. Isä auttoi maailmaan hänet, kuten minutkin. Isä oli itkenyt valtavasti synnytystä hoitaessaan.

Ilmeisesti pian vauvan kuoleman jälkeen alkoi uusi raskaus. Myöhemmin äiti tunsi, ettei kaikki ole kunnossa. Säästääkseen isää äiti lähti Kuopioon sairaalaan. Siellä hän joutui synnyttämään kohtuun kuolleen poikavauvan. Kertomansa mukaan ei äiti ole koskaan itkenyt niin paljon kuin tuota poikavauvaa synnyttäessään. Äiti ja isä olivat varmoja, että on jokin perinnöllinen tekijä, joka estää heitä saamasta poikavauvoja. Siksi Antin syntymä oli äidille ja isälle iso ihme.


Koulutussuunnittelija alaisen silmin

Vuonna 2013 yritykseni, Oulussa toimiva Viestintätoimisto Hyvä Juttu oli saanut tarjouspyynnön Raahesta. Tarvitsin tarjotun työn toteuttamiseen apua Raahesta ja muistin Rautaruukin aikaisen koulutussihteerini Satu Ahon. Kuulin silloin, että hän oli julkaissut kirjan, jonka tarkoituksena oli päästä irti surusta, joka jäi hänen sisäänsä, kun vuonna 1980 hänen pikkusisarensa surmattiin. Kertoessaan työstään hän oli kirjoittanut myös minusta ja lupasi, että saisin julkaista otteen kirjasta Parjasen sukuseuran sivuilla.

Ehdimme työskennellä Raahessa yhdessä vajaa vuoden, mutta olimme yhteydessä vielä senkin jälkeen niin kauan kuin työskentelin Rautaruukissa, nykyisin SSAB. Aloitin koulutussuunnittelijana 16.2.1976 ja työni päättyi 15.8.1980, kun perheemme muutti Otanmäkeen.

Tehtäviini kuului koulutustoiminnan yleinen suunnittelu. Toimin aluksi koulutuspäällikön, myöhemmin koulutustoimen johtajan alaisena. Satu kuvaakin kaikkien toimipaikkojen vuosisuunnitelmien ja budjettien laatimista. Osallistuin myös koulutustoiminnan ja henkilöstöhallinnon atk-järjestelmien suunnitteluun. Olin vastuuhenkilönä muun muassa yhtiön yritysdemokratiakoulutuksen ja esimieskoulutuksen suunnittelussa ja osallistuin yhtiön keski- ja ylemmän johdon koulutuksen suunnitteluun. Jouduin myös paneutumaan esimiesten, johtajista työnjohtajiin, esimies- ja johtajavalmiuksien selvittelyyn ja siinä yhteydessä liikkeenjohdon koulutuksen eri osa-alueisiin. Työ oli kiinnostavaa ja haastellista. Oli haikeaa jättää se muuttaessamme Otanmäkeen. 11.1.2016 Eva-Liisa Nikula

Seuraavassa otteita kirjasta Satu Aho: Suru saa siivet. Kirja on vuonna 2012 julkaistu omakustanne.

Syksyllä sihteerin sijaisuudet loppuivat ja ilmoitin haluni jatkaa Rautaruukilla, jos sieltä löytyisi työpaikka. Sainkin tuurilla vakituisen työpaikan koulutussuunnittelijan sihteerinä. Tuuria oli siksi, että kaikki siellä olevat kesälomittajat eivät saaneet minkäänlaista uutta työtä.

Rautaruukilla oli silloin monenlaisia sihteereitä ja minun tittelini oli siis koulutussihteeri. Koulutussuunnittelija oli lähin esimieheni ja meidän molempien esimies oli koulutuspäällikkö, joka työskenteli Helsingissä. Me kuuluimme koko konsernin keskushallintoon ja siksi vastasimme kaikkien ympäri Suomea olevien toimipaikkojen koulutuksesta. Jokaisella toimipaikalla oli lisäksi omat koulutusosastonsa, myös Raahessa.

Koulutussihteerin työ oli mielenkiintoinen ja haastava. Silloin ei tiedetty mitään tietokoneista ja sähkökirjoituskoneet olivat vasta tuloillaan. Työaikani oli 7.30 – 16.00. Ruokatunti oli puoli tuntia. Toimistomme oli parakissa, jossa kuuluivat kaikkien puheet huoneiden läpi. Tunnistin aina kävelyaskelista milloin esimieheni saapui työpaikalleen. Hänellä oli aina korkeakantaiset piikkarit jalassaan ja hame tai mekko päällä. Hän oli kotoisin Helsingistä ja sen mukaan maalaistytön mielestä todella hieno ihminen. Ihailin häntä suunnattomasti.

Tärkein tehtäväni oli kirjoittaa puhtaaksi koulutussuunnittelijan tekemiä raportteja. Hän oli paljon matkoilla Rautaruukin eri toimipaikoilla ja erityisesti hän kävi Helsingissä, jossa oli koko konsernin koulutuspäällikkö. Koulutussuunnittelija raportoi suoraan koulutuspäällikölle ja vastuualueena oli koko konsernin koulutustarjonta. Koulutuspäällikkö kävi usein Raahessa ja oli todellinen filosofi. Puheesta ei meinannut tulla loppua sitten millään enkä aina olisi jaksanut kuunnella niitä juttuja loppuun asti. Kohteliaisuussyistä jutut oli kuitenkin kuunneltava.
– –
Lähin esimieheni, koulutussuunnittelija, oli naimisissa Raahessa energiapäällikön ja myöhemmin johtajan kanssa. He olivat molemmat tulleet Raaheen Helsingistä ja puhuivat erilaista, hienompaa kieltä. Esimieheni oli todella kova puhumaan eikä häneltä saanut suunvuoroa. Minulla oli erilainen murre ja pelkäsin koko ajan möläyttäväni jotain hullua. Keskusteluissa olinkin paremmin kuuntelijana ja yritin tehdä työni mahdollisimman tarkasti ja hyvin. Se minusta riitti silloin.

Koulutussuunnittelijan käsiala oli pientä tuherrusta, eikä siitä meinannut saada millään selvää. Raportit olivat aina monen kymmenen sivun pituisia ja niitä sitten kirjoitin päivät pitkät kirjoituskoneella. Virheitä ei tietenkään saanut tulla. Monet raportit joutui esimiehen lukemisen jälkeen kirjoittamaan uudelleen. Kirjoittaminen tuntui todelliselta työltä silloin, enkä oikein tuntenut sitä alaa itselleni sopivaksi. Se oli yksinäistä hommaa ja puhekaverina oli vain koulutussuunnittelija silloin, kun hän oli fyysisesti paikalla, eli harvoin.

Joka kevät ja kesä tehtiin valtavat suunnitelmat ja yhteenvedot kaikkien toimipaikkojen koulutustarpeesta. Suunnitelmat laadittiin ensi eri toimipaikoilla käsin ja sitten me vedettiin ne yhteen käsin Raahessa.

Paperina oli todella suuri ruutupaperi, johon sitten kirjoitin ensin toimipaikan ja sitten kurssin nimen ja osallistujamäärän. Työ oli tarkkaa hommaa ja jos yksikin täsmäysvirhe tuli oli koko homma laskettava uudelleen. Olimme monesti koulutussuunnittelijan kanssa ylitöissä täsmäämässä lukuja, koska niillä oli aina kiire ja tietenkin ne piti saada seuraavaksi päiväksi valmiiksi.

Näistä listoista laskemat syötettiin reikäkorteille ATK-osastolla toimipaikoittain ja kone tulosti isot laatikot listoja. Listalaatikoita oli kymmeniä ja ne postitettiin toimipaikoille tarkistettavaksi. Toteutuneita koulutuspäiviä seurattiin tarkasti ja suuria muutoksia suunniteltuun seurattiin ja niihin puututtiin.

Kaikki tietokoneelle syötettävä tieto vietiin atk-tallentajille, jotka kirjoittivat ne reikäkorteille. Rautaruukilla oli kymmeniä atk-tallentajia. Se oli yksi ammatti silloin. Reikäkorteilta tiedot luettiin paperimuotoon. Konehuoneessa oli valtavan isot tietokoneet, jotka pitivät kauheaa meteliä. Minäkin vein jatkuvasti tietoja paperilla atk-tallentajille, eikä tiloissa meinannut melun takia kuulla omaa ääntään.

Kuten jo aikaisemmin kerroin ihailin koulutussuunnittelijan hommia ja pidin sitä jotenkin hienona. Silloin voisin vain suunnitella ja matkustella. Kaikki kirjalliset työt tekisi koulutussihteeri. Siihen ajattelin pyrkiä tulevaisuudessa.
– –
Minun esimieheni asui aivan meidän lähellä Ollinsaaressa rivitalossa. Ihmettelin monesti, miten esimieheni jaksoi tehdä kaikki ne työt, matkustella ja hoitaa vielä perheensä. Hänellä oli myös matkusteleva aviomies ja kaksi pientä lasta. Ollinsaareen muutettuamme kävin usein kylässä esimiehelläni ja muutaman kerran hoidin heidän lapsiaan. Heidän ei tarvinnut kuljettaa lapsia mihinkään päivähoitoon, koska heillä oli oma lastenhoitaja. Ajattelin, että onpa hienoa ja kätevää hoitaa lapset kotona.

Sinä samaisena syksynä koulutussihteerin työt loppuivat kuin seinään. Esimieheni pyysi minut huoneeseensa ja ilmoitti, että koulutussuunnittelijan työt siirretään Ouluun ja samalla minun työni Raahessa loppuvat. Olin todella hämmentynyt ja minulta pääsi itku. Säikähdin, että minulta loppuvat työt ja lisäksi ilmoitin hänelle siinä samalla olevani raskaana. Työpaikka tuntui luisuvan käsistäni ja olin vielä paksuna.

Esimieheni aikoi huolehtia siitä, että saan jatkaa jossakin muussa työssä Raahessa ja hän piti lupauksensa. Hänen ansiostaan sain Raahesta nuoremman kustannuslaskijan paikan hallinnolliselta konttorilta, heti portin vierestä. Onnekseni olin valinnut laskentatoimenlinjan kauppaopistossa ja valmistunut laskentamerkonomiksi.


1.1.1997 Oulu

Eva-Liisa Nikula 50 vuotta

Koska Sinä Eva-Liisa olet yltänyt urallasi juuri perustetun Parjasen Sukuseuran hallituksen jäseneksi, on luonnollista ja välttämätöntäkin, että Sinua tulee lähestyä historian suhinalla. Niinpä tutustuinkin siihen, millainen suomalainen yhteiskunta oli juuri silloin, kun Sinä aloit sitä ensimmäisellä silmäykselläsi analysoida. 1.1.1947 ilmestyneet lehdet kertovat silloisesta elämästä mm. seuraavaa:

Yllättävää talousrintamalta oli se, että lehtien otsikot olivat kuin vuodelta 1997. Eli ne ennakoivat nykyistä parempia näkymiä, ja edellisen vuoden huonot ajatellaan olevan ikuisiksi ajoiksi ohitse. Merkkejä paremmasta näkyi, sillä lampaan, vuohen ja hevosen liha on juuri vapautettu säännöstelystä. Siis niitä koskevat elintarvikekortit saa polttaa. Kukaan ei arvannut, että 50 vuotta myöhemmin niistä olisi saanut vielä hieman rahaa kirpputoreilla.

Sää oli poikkeuksellisen lauhkeaa, vain lievää pakkasta ja lumihiutaleita, lunta on kertynyt normaalia vähemmän.

Kihloihin ovat menneet valt.yo (sittemmin Helsingin Sanomien päätoimittaja) Teo Mertanen ja yo. Salme Laurila, mutta Englannin kuninkaallista prinsessaa Elisabethia ei vielä päästetä kihloihin, vaikka hän julkisesti ilmoittaa tykkäävänsä kovasti Philip-nimisestä itseään selvästi vanhemmasta sotilaasta.

Elokuvien mainoksiin on jo löydetty sellainen naisen asento, jolle povataan vuosikymmenien menestystä. Siinä selällään köllöttävän naisihmisen hame on juuri sillai limpsahtanut sivuun, että koko reisi näkyy katsojalle. Erityisesti Rita Hayworth elokuvassa "Nyt ja joka ilta" osoittaa, että mainoskuva vastaa otsikkoa. Siis säännöstely tälläkin alueella on loppunut!

Yhteiskunnan tila heijastuu erityisesti lehtien rikossivuilla. Helsingissä tarjoilija Terttu Sylvia Rautiala varasti hovimestarin taskusta lompakon, jossa oli rahaa 9800 mk ja erityisen kallis tavara: yleisostokortti. Tilanne muistuttaa nykyistä valtakunnansovittelija Reinin tapausta: hovimestarin vaimon ollessa poissa kotoa edellä mainittu Terttu Sylvia ja hovimestari olivatkin joutuneet jäämään juopottelemaan porttikonkiin, jossa kyseinen rikos tapahtui. Eroahan Reinin tapaukseen oli siinä, että vielä 50 vuotta sitten ei uskalletu viedä hutsua vaimon eteen, kuten nykyisin.

Tammelassa syttyi tuhoisa tulipalo joulun kynttilöistä (siis samalla menetelmällä kuin nykyisinkin). Jukka Nikulan vaimolle silmäänpistävää tässä onnettomuudessa oli, että maatilan omisti August Nikula -niminen henkilö.

Poliittisesti aika oli epävarmaa, mutta kiinnostavaa (ainakin jälkeenpäin). Ryssät antoivat Suomelle takaisin Malmin lentokentän, mutta edessä oleva Pariisin rauhansopimus kaikkine sotakorvausvaatimuksineen pelottaa kansalaisia. Viisivuotisen sodan aikana ja vielä jälkeenkin, jopa 1.1.1947, ryssät yrittivät väkisin tarjota suomalaisille punakantista passia. Tämä yritys näkyi maailman tiedotusvälineiden pääotsikoissa. Nyt, eli ensi maanantaina tämä punapassi sitten tulee suomalaisille, mutta vain yhden palstan lehtiuutisella.

Palaan Parjasen Sukuseuraan. Etsiessäni  eilen Tampereen Metso-kirjastosta sanomalehtiä vuodelta 1947 tätä puhettani varten havaitsin nurkassa pöydällä pienen painetun kirjasen. Yllätyksekseni näin sen otsikon: "Lemin, Savitaipaleen ja Suomenniemen Verorevisioluettelo vuodelta 1796" (siis melko tarkasti 200 v. sitten!) eli venäläinen "Sieluverojärjestelmä". Kirjasta löysin ilmeisesti ensimmäiset kirjalliset merkinnät esi-isistämme. Lemin Pöllölän kylässä oli asunut Elias Polson Hiva sekä Syn (ven."poika") Anders Hiva. Edellisen sieluvero oli 43, jälkimmäisen 12. Myös muita "Polsoneita"  (Paavonpoikia) löytyi luettelosta.

Tiedämme, että tässä suvussa on kulkenut ainakin neljän sukupolven ajan kolme persoonallisuuden ominaisuutta, jotka eri henkilöissä putkahtavat esiin. Ne ovat herkkyys, äkkipikaisuus ja  hersyttelyhalu(kyky). Sinussakin Eva-Liisa näitä piirteitä on kirkkaasti havaittavissa. Olisikin kiinnostavaa tietää, joko jo edellä mainituissa Eliaksessa ja Andersissa ilmeni näitä persoonallisuuden piirteitä. Mahdollisesti!

Lahjan (käyntikorttikotelo) luovutus eräiden persoonallisten, mutta kauniiden sanojen kera! ONNEA

Matti Parjanen

evaliisa.nikula@hyvajuttu.fi