Matti Parjanen


Tarinoita ja kuvia


Anja Parjasen puhe 60-vuotiaalle aviomiehelleen Matille 7.8.1998

Eletään huhtikuuta 1955. Vappu on tulossa, vappuheilaa ei vaan ole tiedossa. Olin nähnyt joskus Rellun kouluhipoissa hoikan, Elvis-tukkaisen, pitkäkaulaisen, suora-ryhtisen ja hyvin ruskettuneen kaverin. Tiesin sen verran, että hän pelaa koripalloa Tampereen Pyrinnössä. Silloinen paras koulukaverini Tuija seurusteli Laitalan Eepen kanssa, joka pelasi samassa joukkueessa. Nyt olikin sitten keksittävä sopiva yhteentörmäys Hämpillä, Hämeenkadun nuorison kävelykadulla ja tiedusteltava Eepen kautta onko kyseisellä kaverilla vappuheilaa.

Kohtaloon on kai uskominen, ”sattumalta” törmäsimme Hämpillä Tuotannon talon edessä ja niin vain sain itselleni vappuheilan. Enpä olisi arvannut, että heilasta tulisi elinikäinen! Silloin huippumuotia edustanut takaperin käännetty verkkopaita näkyi avoimen paidan alta, ja asia oli sitä myöden selvä. Sovimme kellonajat, milloin Eepe kaverinsa kanssa tulee meille kotiin. Tuija oli jo saapunut aikaisemmin, muuta en tiennyt kuin, että joku Matti se on. Hän oli vajaa 17 minä melkein vuoden nuorempi.

Äiti oli laittanut meille simaa ja tippaleipiä sekä lakupötköjä roikkumaan lampusta pöydän päälle. Niitä me sitten nautiskelimme illan mittaan ja soittelimme levyjä ja taisimme muutamat poskaritkin tanssia. Neljän hengen supistetut kotihipat! Pitkäaikainen kotiapulaisemme Himmi oli tietysti omassa huoneessaan ja kävi säännöllisin väliajoin tarkistamassa tilanteen, sillä vanhemmat olivat omissa vappujuhlissaan..

Jälkeenpäin kuulin, että pojat olivat ottaneet rohkaisuryypyt ennen hippoihin lähtöä.
Vappuja onkin sitten vietetty siitä lähtien yhtä kertaa lukuun ottamatta aina yhdessä, kerran Neuvostoliitossa ja kerran Amerikassa. Sillä yhdellä kerralla taisi olla alkutaipaleen ryppy rakkaudessa.

Olin aika tuittupäinen murrosiässä ja toin kaikki kotiriidat ja sisarusten kanssa nahistelut mukanani treffeille. Sinä opetit minua menemään mielessäni aina niin kauas taaksepäin, että löytäisin sen suuttumusta aiheuttavan asian ja sillä tavoin purkaisin ärtymykseni pois. (Sitä kutsutaan hienosti psykoanalyyttiseksi metodiksi.) Harvoin siinä kuitenkaan onnistuin. Sen opetteleminen vei luonnollisesti monia vuosia, enkä hallitse sitä vieläkään kunnolla. Itse olet todella suuttunut vain muutaman kerran, mutta silloin onkin tosi kysymyksessä.

Pieniä uusia erikoisia luonteenpiirteitä löytyy vieläkin, olet tänäänkin syntymäpäivänäsi se pikku-Matti jouluaattona vertailemassa Mikko-veljesi kanssa lahjojen lukumäärää.

Vuodet ovat harventaneet Elvis-tukkaa ja ryhtikään ei enää ole sama. Kolotusta ja vaivoja on siellä sun täällä mutta henki ja puhe kulkevat vielä hyvin. Viimeksi mainittu joskus liiankin liukkaasti! Työteliäs, kansainvälinen ja värikäs yliopistollinen työelämäsi sosiologian tohtorina on tuonut myös perhe-elämäämme sellaista vilkkautta, jota on sitten eläkkeellä makoisaa muistella.

Viisi vuotta seurustelua, kaksi vuotta kihloissa, 36 vuotta tiivistä yhteiseloa, saatu kaksi kivaa lasta tähän maailmaan. Tässä vaiheessa voisi olla vaikeaa opetella jonkun toisen tapoja tai opettaa toista omiin tapoihinsa varsinkin nyt, kun olet oppinut vaihtamaan kalsarit, sukat, pyjamat sun muut vaatteet tarpeeksi usein. Niin, eiköhän jatketa samaa rataa?


Matti Parjanen

Radanvarren poikia

Muutimme syntymäkaupungistani Helsingistä pommituksia pakoon Oriveden Yliskylän Karpin suurelle maatilalle vuonna 1942. Tämä pakopaikka löytyi kunnanlääkäri Väinö Helmeen avulla. Isäni Paavo Parjanen oli ollut ennen talvisotaa lyhyen aikaa Helmeen sijaisena. Rintamapalvelun ohessa isäni joutui lääkintäkapteenina varsin epämiellyttävään tehtävään Helmeen seuraajaksi Oriveden Sotavankileiri 23:n lääkäriksi. Sotahistoria kertoo tämän olleen ”kalmankatkuinen virka”. Lääkintähuolto toimi silloin nykyisen Oriveden Opiston tiloissa. Pienenä muistona tuolta ajalta käytän nykyäänkin venäläisen sotavangin isälleni veistämää saapasrenkiä.

Vanhempieni avioeron jälkeen muutimme Karpista Oripohjaan vuokralaiseksi taloon, joka nykyään sijaitsee osoitteessa Koulutie 38. Sieltä lähdin ensimmäisenä rauhan vuonna kirkonkylän kansakoulun ensimmäiselle luokalle. Kultavuoren jykevällä kalliolla lepäsi pitkän koulutieni alku. Sitä kestikin yhteensä 30 vuotta.

Niukkuutta ja epävarmuutta

Sodanjälkeistä aikaa kiusasivat taloudelliset ja poliittiset epävarmuuden vuodet. Koulut täyttyivät sotaorvoista ja evakoista. Hämmentyneet sotalapset palasivat vaatimattomiin koteihinsa. Kansakouluni ensimmäistä ja toista luokkaa heiteltiin tilapäissuojiin, kuten Työväentalolle, Huitun maatalon renkitupaan ja koulun ruokalaan. Luokalleni tuli Tanskasta kymmenvuotias sotalapsi, joka oli kadottanut täysin äitinsä kielen. Parin kuukauden kuluttua hänet siirrettiin toiselle luokalle ja saman vuoden aikana omalle tasolleen. Hän oli taas päässyt takaisin vaatimattomaan suomalaiseen arkeen.

Koulun keittiöllä ei olisi ollut tarjottavanaan ruokaa, jolleivät koululaiset vanhempineen olisi tuottaneet pakolliset juurekset ja marjat. Me lapset hankimme paperin, lasin, pihkan ja luiden keräämisellä sen ajan papukaijamerkkejä. Niillä saimme palkinnoksi sakariinilla kuorrutettuja porkkananpaloja. Miten onnellinen olinkaan, kun löysin pellonpientareelta kaksi suurta lehmän reisiluuta. Se oli minun panokseni maamme saippuateollisuudelle.

Maailmansodan voittanut Yhdysvallat lähetti köyhtyneeseen maahamme monenlaisia avustuksia. Oriveden teilläkin nähtiin Amerikan checkereitä, ruutukuvioin koristeltuja taksiautoja. Koulussa saimme hammasmädän torjuntaan tarkoitettuja, houkutteleviin peltikoteloihin pakattuja hammaspulvereita. Klorofylli maistui kuitenkin niin maukkaalle tottumattomissa suissamme, että hammashoidon sijaan söimme tämän Amerikan ihanuuden. Purukumiksi sai kelvata asfaltissa käytetty musta piki.

Kiehtovat kiskot

Oripohjan taloissa oli paljon lapsia sodan jälkeisinä vuosina. Kotini toisella puolella asui eläinlääkäri Pauli Yrjänäisen kuuden pojan perhe. Toisella puolella oli suuri Hovin vuokratalo, jonka pienissä vuokrahuoneissa asui monia lapsiperheitä. Eläinlääkärillä oli suuri piha, jossa pelasimme päivittäin jalkapalloa. Jopa tuntikausia. Heikki ”Hindu” Yrjänäinen opetti potkaisemaan palloa niin, että tukijalka oli tiukasti pallon vieressä. Tuo taito imeytyi selkärankaani niin, että lapseni ja lastenlapseni ovat joutuneet sen opettelemaan.

Meitä oli naapuritaloissa neljä osapuilleen samanikäistä poikaa: Matti ”Masa” Yrjänäinen, Pekka ”Puppis” Vanha-Eskola, Reino ”Ratapatukka” Ijäs ja minä, jolle ei kukaan ollut keksinyt liikanimeä. Tai sitä ei minulle koskaan paljastettu. Joukon nuori Masa oli varsinainen ideanikkari, joka järjesti muun muassa kanssani taidenäyttelyitä eläinlääkärin hevostallissa. Puhelias Masa oli monenlaisten rahankeräysten ja merkkien myyntien työnsankari. Hänen kohtalonaan oli menehtyä ylioppilaskirjoitustensa aikana vuonna 1959.

Oripohjan poikien mielikuvitus ja ohi jyrisevä rautatie kohtasivat. Pimeässä kipinöivät höyryjunat kuulostivat pelottavilta. Silloin tällöin joku mies hyppäsi Oripohjan aseman ohittavasta junasta radan penkereelle. Näille tapahtumille etsittiin mitä kiehtovimpia selityksiä. Uskoimme hyppääjien olleen junavarkaita, salakuljettajia, etsittyjä murhamiehiä, vankikarkureita tai jopa vieraan valtion agentteja.

Markan ja pennien kolikot levisivät jännittävästi, kun asettelimme niitä ratakiskoille ennen junan tuloa. Rohkeimmat meistä yltivät hengenvaarallisiin urotekoihin. Kun tavarajuna lähti Oripohjan asemalta hitaasti nytkähtäen liikkeelle, vikkelä poika ehti syöksyä parissa sekunnissa liikkuvan junan alta. Rohkeutta testattiin myös hyppäämällä tavara- tai matkustajajunan portaalle sen lähtiessä puuskuttamaan kohti pohjoista. Seuraavassa ylämäessä huonohenkiset höyryveturit hengästyneenä hiljensivät vauhtia. Silloin oli viimeinen tilaisuus pompata liikkuvasta junasta ratapenkalle ja kieriä nopeasti piiloon. Takaisin sitten käveltiin sankarin sädekehä pään päällä.

Oripohjan aseman ratapihalla siirreltiin tavarajunan vaunuja lastausta varten siten, että veturi tyrkkäsi yhden vaunun irrallaan kiinni toiseen vaunuun. Tyrkätty vaunu lipui niin hiljaisella vauhdilla toista vaunua päin, että puskurit vain kolahtivat. Tähän kohtaan olimme keksineet sijoittaa yhden monista tyhmyystesteistämme. Oli niin jännittävää odottaa tätä törmäystä seisten kahden puskurin välissä. Joskus törmäys ei ollutkaan kovin pehmeää.

Junista tippui radan varteen kaikenlaista klosettipaperia arvokkaampaa. Kerran etsittiin joukolla junasta hypänneen kultakelloa. Oripohjan radan ylikäytävän kupeessa sijaitsi ratavartija Ijäksen virkatalo. Tämä aikoja sitten kadonnut ammattikunta huolehti jalka- ja käsivoimin toimivalla yhden hengen resiinallaan omista ratakilometreistään. Saimme joskus olla resiinan kyydissä. Onneksi junat olivat hitaita ja äänekkäitä, jolloin resiina ehdittiin kiskaista kiskoilta radalta sivuun.

Tamperelainen tätini mies toimi veturinkuljettajana. Ennen kännykkäaikaa kommunikoinnin välineet olivat yksinkertaisempia. Kun setämies oli ajamassa Tampereelta pohjoiseen Oripohjan ohi, hän veti veturin pillistä tutun ”kukkokiekuun”. Siitä tiesimme pikkuveljeni Mikon kanssa, että tietyn ajan kuluttua puuhaloilla kulkeva juna palaa takaisin samaa reittiä. Kun taas kuului jo kaukaa ”kukkokiekuu”, ryntäsimme radan varteen. Ohi kiitävästä – tosin hieman hiljennetystä – veturista alkoi lentää veturinkuljettajan ja lämmittäjän viskomia koivuhalkoja radan varteen. Keräsimme ne nopeasti talteen omaan liiteriimme. Äiti oli tyytyväinen, sillä talomme kauniit, mutta haljenneet kaakeliuunit söivät valtavat määrät klapeja.

Ratavartijan Reino-poika äkkäsi pian tämän sukukorruption. Hän asettautui valtion puolelle ja vaati halkoja virkakäyttöön. Olin Yrjänäisen poikien ja Ponnistuksen jalitsuhöntsyissä kehittynyt sen verran nopeaksi juoksijaksi, ettei Ratapatukka onnistunut varjelemaan Suomen valtiota.

Osoituksena mihin radanvarren pojan yltiöpäisyys voi johtaa, on pakko vihdoin tunnustaa vielä eräs sivistymätön koiruus. Me pojat heittelimme pienillä kivillä ja mullan kokkareilla ohi puhaltavien tavarajunien seiniin, varsinkin kun ne kulkivat vauhdikkaammin alamäkeä kohti Oriveden asemaa. Joku keksi vaihtaa heittomateriaaliksi maantieltä kerättyjä hevosenkikkaroita. Ne räiskähtelivät komeasti avovaunujen tukkikuormiin. Halusin edetä tässä performanssissa vielä maineikkaammalle tasolle. Keräsin ulkohuussimme ruumasta paperipussiin puoli kiloa ihmisen jätettä. Tähtäsin ohittavan veturin etuosaan. Laskelmani petti ja pehmeä paketti lensikin suoraan veturin ikkunasta sisään. Seuraavat päivät – ja varsinkin yöt – odottelin poliisin tai vähintään opettajan koputusta kotimme ovelle. Koskaan ei tullut. Lopetin tämän harrastuksen siihen paikkaa, loppuelämäksi.


Matti Parjanen ja Simo Tarpila lähdössä ensimmäiselle ulkomaan matkalle. Kaksi tulevaa professoria, jotka joutuivat myöhemmin useammankin kerran lähtemään ulkomaille. Matti toimi Tampereen yliopistossa professorina sosiologian ja kavatustieteen alueella ja Simo Helsingin yliopistossa lääketieteen professorina alueenaan sisätaudit.

Rautatie silloisine seisakkeineen muutaman kilometrin välein oli tärkeä liikkumisväylä tuon ajan oriveteläisillä. Sairaanhoitaja-äitini kulki junalla joka päivä Oripohjasta töihin Oriveden asemalle, kunnanlääkäri Irja Seppälän avustajaksi. Minulla tarjoutui mahdollisuus elämäni ensimmäiseen ulkomaan matkaan vuonna 1950. Lähdimme partioni vartionjohtaja Simo Tarpilan kanssa ainoina oriveteläisinä partioleirille Ruotsiin. Matkan lähtöpiste luonnollisesti oli Oripohjan asema. Vanhempamme ikuistivat jännittävän lähdön. Tuohon aikaan Suomen ja Ruotsin taloudelliset erot olivat todella suuret. Sain palattuani kavereilta nenilleni, kun uskalsin väittää mahdottomia. Että Ruotsissa sai muka ostaa suklaata vapaasti vaikka kymmenen kiloa. Ajauduimme Simon kanssa urallamme tiedemieheksi, joille junat, laivat, lentokoneet ja suklaat tulivat tutuiksi.

Jouduin muuttamaan jo yhteiskoulun ensimmäisen luokan jälkeen Orivedeltä Tampereelle vuonna 1952. Se olisi tuskaisa irrottautuminen lapsuuteni rikkaista maisemista. Kirjoitin paperilapulle tarinan itsestäni ja Orivedestä. Korkkasin sen tyhjään pulloon, jonka työnsin onttoon vanhaan puuhun Kultavuoren rinteessä. Toivoin, että joskus joku löytäisi tämän kätköni. Taitaa puu olla maatunut historiankirjoitus mukanaan.

Matti Parjasen muistelu 50-luvun alusta on ote kirjasta Oriveden kirkonkylä. Ihmisiä ja elämää 1900-lvun alkupuoliskolla. Oriveden Kotiseutuyhdistys. 2014


Synttärit



Matin nelivuotissynttäreillä Oriveden Karpin kartanon puutarhassa isovanhemmat Adam ja Ingrid Parjanen sekä pikkuveli Mikko.

Muotokuva



Tampereen yliopisto lahjoitti yhteiskuntatieteiden tohtori Matti Parjaselle hänen muotokuvansa 60-vuotissyntymäpäivänä vuonna 1998. Hiilipiirroksen on tehnyt taiteilija K. Kankaala. Matti työskenteli yliopistossa 40 vuoden ajan tutkijana, opettajana ja hallintomiehenä, mm. professorina, vararehtorina ja valtuuston puheenjohtajana. Tasavallan presidentti myönsi hänelle harvinaisen kamarineuvoksen arvon vuonna 2007. Matti on sukuseuramme perustajia.

Perhepotretti



Potretti vuodelta 2008, kun Matti Parjanen täytti 70 vuotta. Syntymäpäiväsankarin vieressä vaimo Anja, hänen takanaan poika Mika, tämän poika Markus, vaimo Katri ja tytär Anni sekä edessä keskellä Sakari. Oikealla takana tytär Lotta puolisonsa Mika, Pickis, Niemimisen kanssa ja edessä heidän lapsensa Felipe ja Valeria. Lotan puolisoa lukuun ottamatta kaikkien sukunimi on Parjanen.

Katajainen kävelykeppi



Adam Parjanen veisti vuonna 1941 lemiläisestä katajasta kävelykepin pojanpojalleen, kolmivuotiaalle Matille. Kuvassa se on vuonna 2016 Adamin pojanpojanpojan pojan, 19-vuotiaan, 183-senttisen Sakari Parjasen ”käytössä”. Keppi on kestänyt viisi sukupolvea.

evaliisa.nikula@hyvajuttu.fi