Mikko Parjanen


Tarinoita ja kuvia


Mikko ja "Ruski"

Paavo Parjasen lähdettyä jatkosotaan hänen perheensä, vaimo Alli (Paavo kutsui Leenaksi) ja pojat Matti ja Mikko siirtyivät Helsingistä Orivedelle Karpin suurelle maatilalle ”sotaan pakoon”, kuten tuolloinen termi kuului. Pitäjän suurin maatila sijaitsi vain muutamia kymmeniä metrejä junanradasta. Eläväinen Mikko (2v.) olisi halunnut tutustua juniin lähemmin, jolloin hänet jouduttiin sitomaan koiran lailla pitkällä narulla lipputankoon.

Sota-ajan muistoja
Parjaset asuivat Karpin vanhassa sivurakennuksessa (peräisin jo 1600-luvulta), jossa kesäisin asustivat monet nimekkäät kulttuuriperheet, muun muassa kirjailija J.H. Erkko. Parjasten seinänaapurina asui nuori kelloseppä Kauko Malin, joka nykyisin 88-vuotiaana terävämuistisena sotainvalidina asuu Tampereella ja jaksaa kertoilla tarinoita ystävälleen Matti Parjaselle. Hän on julkaissut omakustanteisen teoksen Propantakoppi, Oriveden elävää historiaa (2005). Siinä hän kertoo myös Parjasen perheen elämästä Karpissa jatkosodan aikana.

Lääkintäkapteeni Paavo Parjanen oli toiminut ennen sotaa vt. kunnanlääkärinä Orivedellä ja lyhyen aikaa jatkosodan aikana myös Orivedellä sijainneen varuskunnan lääkärinä sekä myös Jämsän radan sotavankileirin lääkärinä Orivedellä. Alli Parjanen toimi sairaanhoitajana Oriveden toisen kunnanlääkärin vastaanotolla.

Ruski, luottovanki
Kauko Malin kertoo kirjassaan Karppiin sijoitetusta venäläisestä vangista Ivan Ivanovitsista eli ”Ruskista”, joka oppi suomen kielen ja oli kylän pikkulasten suuri suosikki. Mikko Parjanen oli erityisesti Ruskin lempipoika.

Naapurikartanossa oli venäläinen vanki hermostunut isännän jatkuvaan vartioimiseen ja tappanut hänet kirveellä. Siitä oli seurauksena, että pitäjässä ja ehkä laajemminkin – annettiin määräys vankien telkeämisestä joka yö ulkoa lukittuun komeroon.
Myös Karppiin rakennettiin sellainen lautanurkkaus, mutta Ruskia ei sinne haluttu sijoittaa. Mutta aina kun tiedettiin tarkastusviranomaisen lähestyvän kylään, Ruskin annettiin nukkua yönsä kopissa. Aina iloinen vanki alkoikin kutsua tuota lautakomeroa ”propantakopiksi”, josta Kauko Malin sai kirjansa nimen.

Ei jälkeäkään
Kun sitten jatkosodan rauha koitti, kaikki pitäjän sotavangit kerättiin kuorma-autojen lavoille. Itku tuli sekä vangeille että isännille. Kauko Malin ja Matti Parjanen ovat myöhemmin yrittäneet etsiä Ruskin jälkiä Neuvostoliitossa. Ne ovat kuitenkin auttamattomasti kadonneet.

Kuten tiedetään, venäläisten sotavankien kohtalot omassa maassaan olivat armottomia. Upseerit sijoitettiin maailmasodan loppuaikoina Saksan rintamalle sellaisiin tehtäviin, joista oli melkein mahdotonta selviytyä elävänä. Vain harva miehistöön kuuluva on onnistuttu tavoittamaan ja jopa noutamaan suomalaisen median avustamana vierailemaan vanhoilla vankipaikoillaan.

Sota, hevoset sekä isot ja pienet miehet
Myös Karpin suuresta tallista jouduttiin luovuttamaan hevosia sekä talvi- että jatkosotaan. Hevosen ja sotilaan henkinen suhde oli jotain sellaista, jota nykyaikana ei voida ymmärtää. Rintamasotilaiden kirjeissä kotiväelle oltiin yhtä huolestuneita hevosten voinnista kuin lapsistakin. Matti Parjanen on kertonut myös Karpin hevosista teoksessaan Marskin ritari Paavo Koli, itseään käskenyt mies (2009).

Kauko Malinin teoksessa (s.17) on oheinen kuva Mikosta ja Ruskista seuraavalla kuvatekstillä.

”Karpin ruski ja Mikko Parjanen (s.1941). Pikkuisena hän kulki maha pystyssä isännän perässä kuin tuleva isäntä. Ivan taas sai isännältä vaatteet alusasuja myöten. Isäntä kuitenkin aina antoi työohjeensa Ivanille etumiehensä Lauri Niemisen kautta.

Kun hevonen kerran peruutti navetan parvesta ja putosi pari metriä alas, niin pikku Mikon muistetaan huutaneen renki Jussi Leppäselle:– Toi Jutti on kamala. Sotavangille oli jokin aika aikaisemmin käynyt saman lailla, jolloin Jussi oli Ivanin haukkunut, mutta kohta itse menetti vikurin Maija-hevosen hallinnan.”

Vanki potilaana
Seuraava perustuu myös Kauko Malinin kertomukseen:
" Asuin tilapäisesti Karpissa 11-vuotiaana koulupoikana jatkosodan aikana.
Muistan miten lomalla ollut lääkintäkapteeni Paavo Parjanen paransi venäläisen Ruski-vangin vioittuneen sormen. Minusta se tuntui myöhemmin inhimilliseltä, olihan potilas vihollinen."

Matti Parjanen


Ruskin sylissä



Kaksivuotias Mikko Parjanen Oriveden Karpissa venäläisen vangin Ivan Ivanovitsin sylissä vuonna 1943. Vanki oli maataloustöissä Karpin kartanossa, jossa Parjaset asuivat jatkosodan ajan.

Orivedellä



Kapteeni Paavo Parjanen toimi lyhyen aikaa talvella 1942 lääkärinä Orivedellä Koulutuskeskus 8:ssa ja myös sotavankileirillä. Hän sai asua kotona Karpissa poikiensa Matin ja Mikon kanssa.

evaliisa.nikula@hyvajuttu.fi