Paavo Parjanen

Syntynyt 1909 Helsingissä, kuollut 1989 Kouvolassa.

Tuli ylioppilaaksi Porin ruotsalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1929 asuen koko kouluaikansa äitipuolensa, Ingrid Parjasen tädin Julia Strandmanin, Lulu-tädin luona.

Paavo valmistui vuonna 1940 Helsingin yliopistosta lääketieteen lisensiaatiksi ja erikoistui terveydenhuollon erikoislääkäriksi vuonna 1967. Lääkintöneuvoksen arvo hänelle myönnettiin vuonna 1978.

Paavo toimi kunnanlääkärinä 1945–1952 aluksi Rautalammilla ja sitten Leppävirralla, kauppalanlääkärinä Kouvolassa ja 1958–1972 Kymen läänin lääninlääkärinä. Eläkkeelle hän jäi 63-vuotiaana terveydellisistä syistä.

Hän osallistui talvi- ja jatkosotaan, lääkintämajuri vuonna 1966.

Ensimmäisen avioliiton Paavo solmi vuonna 1938 Alli Helena Siimeksen kanssa. Tästä avioliitosta on ovat pojat Matti ja Mikko. Toisen avioliiton hän solmi Lisa Bergin kanssa vuonna 1946. Eva-Liisa ja Antti-Olavi ovat tästä avioliitosta.


Tarinoita ja kuvia


Pieni Paavo 1. maailmansodan ja vapaussodan pyörteissä

Äitini Lisa Parjasen jäämistöstä löytyi isäni kirjoituskoneella tekemä teksti, johon hän on tehnyt käsin pieniä korjauksia. Paperi on otsikoitu Sotavuosien muistelmia, kokemuksia. Isäni on luultavasti pitänyt aiheesta esitelmän Rotary-klubissa, mutta mitään päivämäärää paperissa ei ole. Isän sotakokemuksiin minua paremmin perehtynyt veljeni Matti on kirjoittanut puhtaaksi isän talvi- ja jatkosotaa koskevat osat tekstistä. Minun osuudekseni jäivät isän lapsuuden aikaiset kokemukset.
Isä oli syntynyt 22.12.1909 ja oli vasta vajaa viisivuotias ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Kun Suomessa syttyi tammikuun lopulla 1918 vapaussodan-nimellä tunnettu sota, isäni oli juuri täyttänyt kahdeksan vuotta. Näin isä kertoo sotakokemuksistaan:

Ensimmäisen maailmansodan aikaan

Elettiin vuotta 1914 Viipurissa. Suuri suru oli pienellä pojalla sydämessä, äiti oli kuollut 24-vuotiaana toukokuussa isorokkoon. Sukulaistyttö Lemiltä hoiteli minua ja taloutta. Isäukko kuulemma teki hyviä kauppoja siihen aikaan Pietarissa. Tulevan sodan pilvet nousivat taivaalle.  Sarajevon laukaukset kajahtivat, yritettiin neuvotella, mutta tuloksetta. Ensimmäinen maailmansota syttyi, jolloin monet lähtivät pakoon Viipurista. Isäni lähetti minut sukulaistytön kanssa Lemille tätini hoitoon maalaistaloon. Junamatka on jäänyt hyvin mieleeni.
Venäläiset olivat jo aikaisemmin aloittaneet Suomessa linnoitustyöt. Niitä kutsuttiin ”patteritöiksi”. Venäläiset pelkäsivät nyt kovasti saksalaisten maihinnousua Suomeen. Muistan hyvin, kun Lemilläkin kaivettiin kovasti ”juoksuhautoja”. Näihin töihin osallistui suomalaisten lisäksi kaikenkarvaista väkeä, kiinalaisia, kirgiisejä ym. Moraali laski kovasti työntekijöiden keskuudessa, kiihotustyötä tehtiin. Tässäkin saattoi itää siemen myöhempään punakapinaan.

Vapaussota

Vapaussota oli syttynyt ja isä oli jälleen lähettänyt minut Viipurista Lemille sukulaisten luo. Yritin käydä siellä kansakoulua serkkujen kanssa, mutta huonolla menestyksellä. Kirjaimien sijasta piirtelin vain pitsikirjoitusta. Muut ajatukset olivat mielessä.
Sota jatkui ja Lemin kirkolla majailivat punaiset. Valkoiset etenivät vähitellen myös Taipalsaarelle, Savitaipaleelle ja Lemille. Isäni oli myös mukana tällä rintamalla asemestarina. Yhtenä yönä isäukko tuli salaa tervehtimään minua Nurmelan taloon, jossa majailin tätini luona. Punaiset olivat jostain saanet vihiä, että isäni oli talossa ja tulivat pidättämään hänet, mutta ukko pääsi karkuun suksilla.
Minut vietiin kirkolle kuulusteltavaksi. Punaisten esikunta oli kunnantalolla. Muistan varsin hyvin, kun he makailivat kunnantalon penkeillä kiväärit seinillä, punaiset käsivarsinauhat hihoissa, toisilla jopa leveät punaiset nauhat rinnassa. Minua kuulusteltiin kovasti, mutta he eivät saaneet minusta mitään irti. Olin sitten jonkun aikaa pidätettynä, jonka jälkeen päästivät menemään.

Valkoisten rintama läheni Lemin kirkonkylää ja pian oli kovat taistelut käynnissä hautausmaalla. Punaiset hävisivät tämän taistelun ja lähtiessään sytyttivät palamaan kirkon tapulin. Kirkkoonkin oli asetettu sytytyslangat, mutta kirkko saatiin viime kädessä valkoisten toimesta pelastetuksi. Sota loppui sitten aikoinaan ja jälkiselvittelyt alkoivat. Sotavankeja oli paljon, myöskin lemiläisiä.

Eva-Liisa Nikula kesällä 2008


Paavo Parjanen talvi- ja jatkosodassa



Lääkintäkapteeni Paavo Parjanen.

Isäni Paavo Kullervo Parjanen (1909–89) ehti nähdä elämänsä aikana kolme sotaa. Mielellään hän ei näistä kokemuksistaan omaisille tai sukulaisille kertoillut. Ainoa häneltä jäänyt muistelu on kolmen liuskan pituinen. Se alkaa yhdeksänvuotiaan pojan järkyttävistä kokemuksista vapaussodasta Lemillä 1918. Siitä on erillinen teksti näillä sukuseuran kotisivuilla. Olen seuraavassa lainannut suoraan isä-Paavon tarinointia talvisodasta. Hänen jatkosotaa koskeva kirjoituksensa katkeaa alkuunsa. Paperin loppuosa on elämän saatossa kadonnut jäljettömiin.

Talvisota

Näin muistelee lääkintöneuvos, lääkintämajuri Paavo Parjanen talvisotaansa:

”Hyppään sitten monen vuoden yli vuoteen 1939. Olin syksyllä valmistumaisillani lääkäriksi, minulta puuttui vain yksi tentti, kirurgian tentti. Olin jo sopinut professorin kanssa siitä, että se pidettäisiin lokakuun lopulla. Mutta kävikin toisin. Luin tenttiä varten ahkerasti kun eräänä päivänä ennen lokakuun 15. päivää 1939 puhelin soi. Eräs tuttava ilmoitti minulle, että tulisin saamaan suojeluskunnan esikuntapiirin esikunnasta erään paperin. Ja niinhän paperi sitten tuotiin minulle, se oli määräys ylimääräisiin kertausharjoituksiin (YH). Minun piti ilmoittautua 15.lokakuuta Turussa Lounais-Suomen Meripuolustuksen esikuntaan. Sain hienot kamppeet, minusta meinattiin väkisin tehdä merimies. Jouduin nimittäin Turusta käsin käymään pikakiitäjillä Utön ja Örön linnakkeissa tarkastamassa ja hoitamassa sotilaita. Mutta perille tultuani olin itse paljon kipeämpi kuin pojat. Olin aivan vihreä naamastani ja oksentelin hirveästi. Sairastin joka kerta hirveää meritautia. Pääsin kuitenkin eroon näistä hommista. Minut määrättiin Paimion Parantolan ja sitä ympäröivien kuntien lääkäriksi. Lisäksi jouduin pitämään ensiapukursseja Turun Yliopistossa korttelivalvojille ym. Minulla oli myös tehtäviä Turun lääninsairaalassa.

Marraskuun 30. päivänä kuuntelin lääninsairaalassa radiota. Tällöin ilmoitettiin, että ryssä oli hyökännyt Suomeen ja että Helsinkiä pommitettiin. Edellä mainitut sairaalat muutettiin sotasairaaloiksi, ja kovat työt alkoivat, tuli haavoittuneita ja muitakin sairaita. Toimin sotasairaalassa (5. SotaS Paimiossa) tammikuun puoleen väliin 1940, jolloin sain määräyksen ilmoittautua Pieksämäellä 19.1.1940. Siellä koottiin uutta rykmenttiä lähetettäväksi rintamalle. Joukko-osastokseni tuli Jalkaväkirykmentti (JR)69. Sen komentajaksi määrättiin Sortavalan Suojeluskunnan piiripäällikkö everstiluutnantti Kalle Raunio. Minut määrättiin III pataljoonan vanhemmaksi lääkäriksi ja nuoremmaksi tuli nuori hammaslääkäri-vänrikki. Minä sain tehtäväkseni täydentää pataljoonan lääkevarastoa ja niin apteekki tyhjennettiin. Lähdimme sitten junalla liikkeelle Inhaan itään, Loimolan suuntaan. Ennen lähtöä oli kovat saunat, olutta heitettiin kiukaalle. II ja III pataljoona purettiin ensin ja tällöin tuli ankara pommitus, ja esikunnassa oli suuret tappiot. Meidän pataljoonamme pääsi purkautumaan junasta tappioitta, olivat saaneet kuulemma suojaksi jonkin rautatietykin. Paukkuvassa pakkasessa hevospelillä ja suksin lähestyimme sijoituspaikkaamme Kollaanjokea, jossa vaihto tapahtui etulinjassa erään toisen rykmentin kanssa. Sain joukkosidontapaikan (JSP:n) paikaksi melko hyvän korsun, ja varsinainen työ alkoi. Ankarat taistelut jatkuivat, tuli paljon paleltuneita, haavoittuneita ja kuolleita.

Eräs tapaus on varsinkin jäänyt mieleeni. Eräänä päivänä tuli korsuuni nuori iloinen turkulainen vänrikki lepäilemään vähäksi aikaa. Hoitelin korsussa myös väsähtäneitä taistelijoita, jotka olivat joutuneet valvomaan pitkään. Lauleskeltiin hieman, vänrikillä oli kaunis ääni. Keitettiin kahvit, ja tarjosin pojalle pienet paukutkin. Hänen lähtiessä takaisin joukkueeseensa sanoin hänelle, että älä vain tule tänne jalat edellä! Ei kestänyt kauan kun vänrikki kannettiin JSP:lle kuolleena. Hänellä oli pieni reikä keskellä otsaa heti kypärän alla, tarkka-ampujan työtä. Silloin tuntui minusta surkealta. Mutta muuten oli niin paljon työtä, ettei ehtinyt ajatella muita asioita. Kova pakkanen sen kuin vain jatkui, ja naapurin koneet lensivät aivan matalalla tiedusteluretkillä. Niille ei voitu paljon mitään, kun oli pula ammuksista. Kollaa kuitenkin kesti! Taistelut kiihtyivät. Melko lähellä JSP:tä kuului jo vihollisen konekiväärin papatusta.

Maaliskuun 13. päivänä kello yhdeksän aikaan soi puhelin, ja minulle ilmoitettiin, että klo 11 loppuvat sotatoimet. Kun kello oli 11, vaikenivat aseet. Arvatkaa, mitä meidän porukka teki ensimmäiseksi? Menimme kaikki pissalle! Se oli ollut vaarallista hommaa sitä ennen. Vetäytyminen alkoi. Vielä samana päivänä hyökkäsi kimppuumme eräs ryssän partio, mutta se tuhottiin. Meidän tappiomme oli yksi kaatunut vääpeli. Rykmentti tuli vihdoin Rantasalmelle, jossa lepäilimme. Minusta tehtiin rykmentin lääkäri. Rantasalmelta jatkoin Kouvolaan. Minä jouduin vielä Virolahdelle ja minut vapautettiin palveluksesta vasta 31.8.1940.

Tätä ennen olin huhtikuussa suorittanut lääketieteen lisensiaattitutkinnon viimeisen tentin – kirurgian – Suomen Punaisen Ristin ylilääkärille, kuuluisalle professori Simo Brofeldtille. Tentti sujui leppoisasti, Simo kyseli sodanaikaisesta lääkintähuollosta. Syyskuussa aloitin palveluni Naistenklinikalla. Ajattelin erikoistua naistentautien lääkäriksi. Mutta yllättäen reservin lääkintäluutnantti, lääketieteen lisensiaatti Paavo Kullervo Parjanen määrättiin ylimääräiseen palvelukseen 15.11.1940 lääkintäkapteenin (ylempi palkkaluokka) palkkaeduin. Jouduin Kuusamoon varuskunnan lääkäriksi ja linnoitustoimen lääkäriksi. Pidin myös yksityisvastaanottoa. Viihdyin Kuusamossa oikein hyvin. Tein sopimuksen Naistenklinikan kanssa, että saisin toistaiseksi jatkaa Kuusamossa. Toukokuussa 1941 sain ylennyksen lääkintäkapteeniksi. Olin kesäkuussa lomalla Helsingissä, kun loma keskeytettiin. Lähdin kiireen vilkkaa Kuusamoon. Mahdollisen sodan syttyessä minun piti ilmoittautua Haminassa. Sain kuitenkin muutoksen aikaan, joten sain lähteä sotaan kuusamolaisten kanssa. Minut määrättiin 16.6.1941 Jalkaväkirykmentti (JR) 53:n ensimmäiseen pataljoonaan lääkäriksi. Sen komentajaksi tuli Kuusamon rajavartioston komppanianpäällikkö Bror Breitholtz.”

Jatkosota

Tähän kohtaan katkeaa isäni muistelun kirjallinen osuus. Todennäköisesti hän oli jatkanut kirjoitustaan kertomalla kuinka hänen ystävänsä majuri Breitholtz kaatui ilmeisesti oman tykistön kranaatista. Jatkan kertomusta omilla sotahistorian tiedoillani. Olen kirjoittamassa entisen esimieheni, Tampereen yliopiston legendaarisen rehtorin, Mannerheim-ristin ritarin (n:o 81) Paavo Kolin elämäkertaa. Siinä sivutaan myös Paavo Parjasen omaa sotahistoriaa, sillä he molemmat taistelivat jatkosodan alussa Kiestingin alueella Vienan korvessa. Koli oli pioneeriupseeri ja Parjanen JSP:n lääkäri. Kirjassani on vielä kolmaskin sotasankari, sotilaspastori Untamo Koski, joka oli toiminut Lemin seurakunnan pappina. Hän haavoittui pahasti päähän Vienassa ja toimi myöhemmin minun rippi-isänä ja luokanvalvojana koko oppikoulun ajan Tampereen lyseossa. Hän eli 91-vuotiaaksi saakka ja antoi haastattelussaan minulle paljon tietoa isästäni Kiestingin taistelujen aikana. Lääkäri ja pappihan ovat sodassa sattuneesta syystä paljon toistensa kanssa tekemisissä.

Jatkosodan verisimpiä ja samalla myös masentavimpia taisteluja käytiin kolmen viikon ajan Kiestingin kauppalan itäpuolella, johon suomalaiset olivat jääneet mottiin kolmeksi viikoksi. Tämän ns. Kiestingin motin olivat saaneet aikaan saksalaiset joukot, joiden heikko sotimisen taito antoi puna-armeijalle mahdollisuuden piirittää suomalaiset mottiin elokuussa 1941. Jo sitä ennenkin Suomen armeija oli etenemisessään kohti Muurmannin rataa kokenut suuria tappioita. JSP-lääkäri Paavo Parjasella oli melkeinpä toivoton tehtävä. Pienillä voimavaroilla haavoittuneita yritettiin saada kuljetettua motista ulos kohti länttä. Motissa kaatui sadoittain suomalaisia miehiä. Rivisotilaat korkeimpia upseereitaan myöten eivät silloin tienneet, että Mannerheim oli antanut käskyn, ettei joukkojen hyökkäystä kohti itää saa jatkaa missään tapauksessa. Motissa kärsivät eivät tienneet, että USA oli uhannut julistaa Suomelle sodan, mikäli saksalais-suomalaiset joukot katkaisivat Muurmannin radan. Tämä rata oli elintärkeä ruoka- ja sotamateriaalin kuljetusväylä liittoutuneiden joukoille Jäämereltä etelässä Saksaa vastaan taistelevalle neuvostoarmeijalle, jonka liittolaisia Englanti ja Yhdysvallat olivat.

20-vuotias vänrikki Paavo Koli taisteli Kiestingin motissa 15 miehen ryhmän johtajana tuhoten 200 miehen vahvuisen vihollisosaston viimeiseen mieheen. Tuolla taistelulla hän ansaitsi itselleen Mannerheim-ristin.

Lääkintäkapteeni Parjanen säilyi ilman haavoittumista läpi talvi- ja jatkosodan. Kiestingin jälkeen hän palveli välillä varuskunnan ja sotavankileirin lääkärinä Orivedellä, jossa hänen perheensä asui sotaa paossa Helsingistä. Sen jälkeen vuodesta 1942 isäni toimi uudelleen sotasairaalan lääkärinä Vienan Uhtualla ja Suomusalmella siirtyen sieltä kohti etelää Karhumäkeen ja Käppäselkään Maaselän kannaksella. Venäläisten suurhyökkäys kannaksella kesällä 1944 aiheutti isälle komennuksen lähelle entistä kotikaupunkiaan Viipuria. Kannaksen ankarissa ja koko maamme itsenäisyyden kannalta ratkaisevissa puolustustaisteluissa hänen lääkintäkomppaniansa hoiti haavoittuneiden suuria määriä Jääsken Oravalassa ja Lottolassa. Jatkosodan lähestyessä ratkaisuhetkiään lääkäri Parjasen sotilaspassiin ilmestyivät veriset karjalaiset paikannimet Leipäsuo, Pilppula, Näätälä ja Pullila. Ne sijaitsevat lähellä Viipuria.

Pitkä sota päättyi vihdoin syyskuun alussa 1944. Isä oli kuluttanut nuoruuttaan lähes viisi vuotta tehtävissä, joita sotahistorioitsijat kutsuvat eräiksi kaikkein raskaimmiksi sotivassa armeijassamme. Haavoittuneiden ja kuolevien vieressä eläminen ja heidän elämästään päättäminen oli sekä fyysisesti että henkisesti epäinhimillisen raskasta. Rauhan solmimisen jälkeen isä yhtäkkiä havaitsi seisovansa taas elämänsä alkupoluilla. Hänet nimittäin määrättiin 4. divisioonan sotasairaalan lääkäriksi isiensä maille Lemille, Huttulan kylän koululle sijoitettuun sairaalaan. Tässä koulussa ovat monet Parjasen sukuseuran jäsenetkin alkuoppinsa saaneet. 36-vuotias Paavo Parjanen vapautui armeijan lääkärin tehtävistä Tilkan sotasairaalassa Helsingissä elokuun lopulla 1945. Kolme sotaa oli jättänyt hänen sisimpäänsä sellaisia haavoja, joita hän ei mielellään halunnut avata. Näinhän oli laita tuhansien muidenkin sotaveteraanien kohdalla.

Matti Parjanen 22.5.2008


Lääkintöneuvos Paavo Parjasen kunniamerkit
Vasemmalta
1 Vapaudenristi 3, VR3 (13.9.1941)
2 Vapaudenristi 4, VR4 (29.6.1940)
3 Suomen Valkoisen Ruusun I lk ritarimerkki, SVR I (1969)
4 Talvisodan muistomitali miekoin ja soljella, Laatokan Karjala (Kollaa)
5 Jatkosodan muistomitali
6 Suomen Punainen Risti, hopeinen ansiomitali
7 Kollaan muistoristi
8 Pohjois-Vienan risti (Kollaa)
9 Sininen risti, Vapaussotilaiden Huoltosäätiö (1967)

Paavo Parjanen joukkosidontapaikan lääkärinä

Olen julkaissut teoksen entisen esimieheni, Mannerheim-ristin ritarin, Tampereen yliopiston rehtorin Paavo Kolin värikkäästä elämästä: Matti Parjanen, Marskin ritari Paavo Koli, itseään käskenyt mies, 2009. Elämäkerran toinen osa on vuonna 2013 työn alla. Sotaa käsittelevässä kirjassani olen kertonut pioneeriupseeri Paavo Kolin taisteluista Kiestingin kuuluisassa motissa syksyllä 1941. Samasta motista löysin myös isäni lääk.kapt. Paavo Parjasen, jonka traaginen tehtävä oli toimia siellä joukkosidontapaikan lääkärinä. Sieltä löytyi myös tamperelainen rippi-isäni ja luokanvalvojani sotilaspastori Untamo Koski, joka oli toiminut lyhyen aikaa pappina myös Lemillä. Kolmas ”Kolin mottimies” oli tunnetuksi kansalliskirjailijaksi kohonnut Kalle Päätalo, joka haavoittui vakavasti Kiestingissä ja joutui isäni paikkaamaksi. Päätalo muisti hänet myös varuskuntalääkärinään ennen jatkosodan syntymistä. Tämä kirjailijaprofessori toimi sodan jälkeen kirvesmiehenä appeni rakennusfirmassa Tampereella.

Seuraavassa on kopioitu em. teoksestani kaksi lukua, jotka käsittelevät Paavo Parjasta. Ensimmäinen koskee Kiestingin mottia, jota isäni ei mieluusti halunnut muistella. Se on myös sotahistoriassa luokiteltu ”motiksi, jossa turhaan tapatutettiin sotilaita”. Toinen luku käsittelee isäni elämää sodan loppupuolella.  ielenkiintoinen vaihe Paavo Parjasen sotahistoriassa on, että rauhan tultua hänet komennettiin lyhyeksi ajaksi entiseen kotipitäjäänsä Lemille, Huttulan koululle. Sinne oli perustettu 4. divisioonan sotasairaalan B-osasto. Tämä mainitaan teoksessa Huttulan seudun historiaa, 2009, joka teos sisältää paljon myös Hiivan/Parjasen suvun henkilöhistoriaa.

Matti Parjanen 23.4.2013

Lemiltä Porin ja Helsingin kautta Vienan Karjalan soille
(Kirjassa otsikolla Joukkosidontapaikan lääkäri Paavo Parjanen, sivut 72–75)

Isäni Paavo Kullervo Parjanen oli syntynyt Helsingissä 1909. Paavon ollessa nelivuotias hänen äitinsä Anna Sofia kuoli Viipurin torilta saamaansa isorokkoon. Isän isä eli ”Ukko” Adam Parjanen oli ensin rikastunut, sitten köyhtynyt liikemies kiertokoulupohjalta. Nuoren vaimon odottamattoman menetyksen tämä herkästi kyynelehtivä karjalainen otti todella raskaasti. Häneltä menivät elämänsuunnitelmat täysin sekaisin. Hän myi Viipurin Punaisen lähteen torin varrella olevan asuntonsa, sijoitti pienen Paavo-poikansa synnyinpitäjäänsä Lemille sukulaisten hoiviin ja lähti itse merille. Konemestarina hän kiersi kaikki maailman valtameret, mutta orpoa poikaa siirreltiin sukulaiselta toiselle.

Vielä yhdeksänvuotiaanakaan pojalle ei ollut tarjoutunut mahdollisuutta aloittaa säännöllistä kansakoulun käymistä, sillä sisällissodan taistelut olivat levinneet Lemille. Isä-Adam oli värväytynyt suojeluskunnan asemestariksi. Eräänä yönä hän vieraili sisarensa luona, jossa Paavo oli hoidossa. Joku kyläläinen paljasti vierailun punaisille ja häntä tultiin pidättämään. Ukko onnistui kuitenkin hyppäämään suksilleen ja pakenemaan, mutta Paavo pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi punakaartin esikuntaan kunnantalolle. Pelokkaalta pojalta ei kuitenkaan saatu mitään irti ja hänet vapautettiin. Tämä tapahtuma jäi painajaisena yhdeksänvuotiaan pojan mieleen loppuiäksi. Kapinan aikainen propaganda oli molemmin puolin levittänyt samanlaista huhua: valkoiset/punaiset tappavat ilman kuulusteluja kaikki vihollisensa kuusivuotiasta ylöspäin.

Isäni suureksi onneksi Adam maailmanmiehen käytöksellään, tosin täysin kielitaidottomana, hurmasi vuonna 1919 helsinkiläisen, häntä 16 vuotta nuoremman postineidin, ruotsinkielisen Ingrid Palénin. Hänestä Paavo sai lämpimän uuden äidin ja minä vahvan kulttuuripääoman, kielitaitoisen ”Mamman”. Björneborgs Svenska Samskolassa saivat oppinsa Mamma kahden sisaruksensa kanssa ja myöhemmin myös umpisuomalainen karjalaispoika Paavo. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän aloitti opinnot Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Lääketieteen kandidaatti Paavo Parjanen tapasi Helsingissä äitini, kangasalalaisen Alli Helena Siimeksen, joka opiskeli samaan aikaan sairaanhoitajaksi. Hänen räätäli-isänsä oli perustanut Kangasalan kirkonkylän työväenyhdistyksen, mutta pitäjän kartanon herrojen ja rouvien kouluttamana selviytynyt rankaisematta sisällyssodasta. Alli ja Paavo menivät naimisiin ja minä synnyin Helsingissä vuonna 1938. Ensimmäinen kotini Mannerheimintiellä siirtyi sattumalta Tampereen yliopiston vierasasunnoksi vuosikymmeniä myöhemmin. Yöpyessäni muutama vuosi sitten tässä asunnossa jaksoin vain hämmästellä elämänkulun pyöreyttä.

Kauan emme saaneet nauttia hyvää vauhtia vaurastuvan maamme antimista. Tuli kestämään seitsemän vuotta kun seuraavan kerran taas sain maistaa unelmoitua appelsiinin kirpeyttä. Isäni ei ehtinyt täysin valmistua lääketieteen lisensiaatiksi, kun ensimmäiset pommit räjähtivät Helsingin kaduilla. Isän sodanaikaiseksi sijaintipaikaksi määrättiin Jalkaväkirykmentti 69 kaukana Karjalassa Laatokan pohjoispuolella. Siellä oli rauhassa vuosisatoja lorotellut jokipahanen, josta muodostui talvisodan peräänantamattomuuden symboli, Kollaajoki. Siellä lääketieteen kandidaatti Paavo Parjanen sai nähdä sodan kaameimmat jäljet joukkosidontapaikalla. Vaikka hän jatkosodassa joutui vieläkin verisemmille taistelupaikoille, Kollaan kestäminen epäinhimillisen jäätävissä olosuhteissa jäi hänen päähänsä muistijäljeksi loppuiäksi.


Joukkosidontapaikan (JSP) edustalla on ruuhkaa. (Kuva kirjassa sivulla 133)


Motissa kaatuneita kuljetetaan länteen Kiestinki–Louhi-radalla.
(Kuva kirjassa sivulla 133)

13. maaliskuuta 1940 isäni sai puhelinsanoman: sotatoimet lopetettava kello 11.00. Kollaalla tuli hetken hiljaisuus. Isä kirjoittaa. ”Arvatkaa mitä JSP:n porukka teki? Nousimme korsusta ylös ja kusimme rauhassa vihollisen silmien edessä. Sellainen oli ollut ennen kuolemanvaarallista!”

Kun jatkosota sitten odotusten mukaisesti räjähti liekkeihin, lääkintäkapteeni Paavo Parjanen aloitti Kuusamosta pitkän sotareissunsa Jalkaväkirykmentti 53:n lääkärinä. Marssi rajan ylitse kohti Vienan Karjalan korpia oli alkanut. Talvisodan Kollaalla saadut opit tulivat nyt uudelleen käyttöön. Kiestingin motin kauheuksia ei silloin kukaan osannut ennustaa. Eräät sotahistorioitsijat ovat arvioineet joukkosidontapaikkojen lääkärien työn olleen eräs fyysisesti ja henkisesti raskaimmista tehtävistä kaikilla maailman sotatantereilla.


Itään päin ei päästy. Upseereita Kiestinki-Louhi-radalla 30.10.1941. Kolmas vasemmalta lääkintäkapteeni Paavo Parjanen.
(Kuva kirjassa sivulla 141)

Sotilaslääkärinä viidessätoista paikassa
(Kirjassa otsikolla Paavo Parjanen, sivut 240–242)

Helmikuussa 1942 JSP-lääkäri Paavo Parjanen sai harvinaisen tilaisuuden päästä pesemään viikkojen liat saunassa Kiestingin itäpuolella, kovin lähellä vihollisen asemia. Isäni sairaskertomuksen mukaan saunaan oli muodostunut häkää, ja hän menetti melkein tajuntansa. Hänet siirrettiin kenttäsairaalaan ja sieltä Oulun sotasairaalaan, jossa haavoittunut talousaliupseeri Kalle Päätalo oli samaan aikaan potilaana. Sotilaspappi Untamo Koski oli saanut sieltä siirron etelään jo aikaisemmin. Oulusta Parjanen siirrettiin Helsinkiin Tilkan sotilassairaalaan ja sieltä edelleen toipumislomalle Tampereen naapurikuntaan Orivedelle Yliskylän Karpin suureen maataloon, johon hänen vaimonsa ja kaksi poikaansa olivat asettuneet Helsingin pommituksia pakoon.

Seuraavaksi Parjanen määrättiin Orivedellä sijaitsevan varuskunnan lääkäriksi. Samalla hänen vastenmieliseksi tehtäväkseen määrättiin toimia sotavankileirin lääkärinä. Venäläisten vankien kuolemanraskaana työnä oli rakentaa Orivesi–Jämsä -rautatietä. Enimmillään vankeja oli 800. Juuri tuohon aikaan Suomessa vallitsi erittäin suuri pula ruuasta. Luonnollisesti sen saivat kokea ensimmäisinä vihollisvangit. Löysin isäni jälkeenjääneistä asiakirjoista ruudulliselle paperille käsinkirjoitetut raportit vangeista numeroineen sekä sairastumis- ja kuolinsyineen. Usein merkintänä oli ”jalkojen turvotus”. Käytännössä tämä tarkoitti nälkäkuolemaa. Leirin vankisairaalassa toimi myös vangittuja venäläisiä lääkäreitä ja sanitäärejä. Vankeja kuoli leirin toimintakauden aikana vuonna 1942 yli kaksisataa.

Sotavankileirien eräät lääkärit joutuivat sodan jälkeen valvontakomission venäläisten jäsenten erityisen tarkastuksen kohteeksi. Jo pari viikkoa välirauhan solmimisesta syyskuussa 1944 saivat vielä silloin Suomessa vankeudessa olleet Neuvostoliiton sotilaat esittää valituksia kohtelustaan viikoittain vankileireillä vierailleille valvontakomission tarkastajille. Oriveden rautatieleirillä sotavankien käyttö oli kansainvälisen painostuksen vuoksi lopetettu jo vuoden 1943 alussa, siis puolitoista vuotta ennen sodan päättymistä. Joten Paavo Parjanen ei missään vaiheessa joutunut kuulusteltavaksi vankien hoidosta. Enkä ole löytänyt tai kuullut mitään syytäkään sellaiseen. Tuosta murheellisesta vaiheesta Oriveden leirillä pidän muistona koivupuista saapasrenkiä, jonka eräs venäläinen vanki oli isälleni veistänyt. Toivonpa vaan, että tämä olisi tästä ilmiselvästä lahjomisesta saanut muutaman lisäannoksen kurjaan ruokatilanteeseensa tuona nälkäisenä vuonna 1942. Saksalta pyydetty vilja-avustus pelasti silloin suomalaiset siviilit ja sotilaat kansalliselta nälänhädältä.

Oriveden Karpin maataloustöissä kuljeskelin Ruskiksi kutsumamme venäläisen vangin perässä niityillä ja hevostallissa. En voi olla muistelematta sotiemme sankareita ja syyttömiä uhreja, sitkeitä Suomenhevosia. Rintamasotilaiden kirjeissä esiintyy usein huoli omasta hevosesta. Rintamalle siirrettiin yhteensä 150 000 hevosta, joista suurin osa oli pakko-otettuja. Taistelukentille jäi hevosista 22 000 eli yhtä paljon kuin talvisodan miehiä.

Karpin maatalon Veikko-hevosen talutti renki Kauko Malin Oriveden rautatieasemalle jatkosotaan vietäväksi. Jo kahden viikon kuluttua hevonen palautettiin merkinnällä ”sopimaton sotaan”. Veikko katsottiin sopimattomaksi sotahommiin, kun se halusi rynnätä aina muiden hevosten edelle. Se mikä sopi eversti Ehrnroothille, ei sopinut Karpin Veikolle. Karpin hevostalli oli kuitenkin antanut jo talvisodassa osuutensa, sillä Perho-hevonen ei sieltä koskaan palannut. Korvauksena hevosten luovutuksista maatalot saivat käyttöönsä venäläisiä sotasaalishevosia, jotka käytöstavoiltaan ja jo ulkomuodoltaankin poikkesivat isänmaan omista hevosista.

Karpin naapurintalon mies kuljetti pienikokoisella pitkäkarvaisella sotasaalishevosellaan maitoa meijeriin. ”Karvaseksi” nimetty hevonen laskeutui yhtäkkiä meidän pikkupoikien hämmästykseksi makuulle ollessaan kiinni meijerin puomissa. Pojat hätääntyivät ja luulivat sen kuolevan siihen paikkaan. ”Sillä on vain mahanpuruja”, murahti ajuri. Karvanen oli joutunut rintamalla itäisten isäntiensä mukana suomalaisten sulkemaan mottiin. Siellä se oli joutunut kalvamaan ruuakseen pelkkää puuta. Suomalainen normaali eläinruoka siviilissä pisti sen mahan sekaisin, mutta kopukka oli huomannut makuulla olemisen helpottavan kipuja.

Parjanen siirrettiin lääkäriksi kenttäsairaaloihin, joista monet sijaitsivat varsin lähellä eturintamaa. Sairaala oli hieman imarteleva nimi näille paikoille. Koulut, maatalot ja mitkä tahansa lämpöisinä pysyvät rakennukset kelpasivat kenttäsairaaloiksi. Oriveden varuskuntalääkärin tehtävistä Parjanen siirrettiin Uhtualle, Eldankajärvelle ja sitten kirjailija Ilmari Kiannon kotiseudulle Suomussalmen Juntusrantaan. Seuraavat asemapaikat olivat jo paljon etelämpänä, Karhumäki ja Käppäselkä Maaselän kannaksella lähellä suurta Äänisen järveä. Samoihin aikoihin Karhumäessä sijaitsivat myös luutnantti Paavo Kolin pioneerijoukot.

Venäläisten suurhyökkäys Kannaksella vaati myös lisäystä lääkintähuoltoon. Niinpä Parjanen komennettiin taas junaan ja kohteena oli hänen entisen kotikaupunkinsa Viipurin maalaiskunta, jossa hänet sijoitettiin 25. lääkintäkomppaniaan. Tällaisen joukko-osaston tehtäviin ei kuulunut joukkosidontapaikan ensiapu etulinjassa, vaan haavoittuneiden kuljetustehtävät linjoilta turvallisempaan takamaastoon. Parjaselle joukko-osastoja, sairaaloita ja sijaintipaikkoja kertyi jatkosodan aikana peräti viisitoista. Ainoa hyvä puoli tiuhassa siirtelemisessä oli, ettei ehtinyt kiintyä liiaksi taistelutovereihin, joita kannettiin kaatuneina tai haavoittuneina lääkärien käsiin. Erityisen paljon kaatui joukkueenjohtajia ja komppanianpäälliköitä. Tuttu mies kuolemassa leikkauspöydällä ilman että käsillä olisi tarpeellisia välineitä auttaa, oli lääkärin kauhukuva, joka sodan aikana myös usein toteutui.

Jos Koli ja Parjanen joutuivat sotimaan monilla Suomen itärajan rintamilla, niin kyllä heidän entinen rykmenttinsä JR 53 myös teki jatkosodassa pitkän marssin, yhteensä 3000 kilometriä. Yhtä pitkä matka on linnuntietä Helsingistä Afrikan pohjoispäähän. Tuosta matkasta tehtiin jalkaväkimarssein vähintään puolet. Tosin vain harvat miehet pysyivät tässä samassa rykmentissä koko jatkosodan ajan.

Paavo Parjanen palveli vielä rauhanteon jälkeen Tilkan sotasairaalassa Helsingissä ja vapautui armeijan lääkärin tehtävistä elokuun viimeisenä päivänä 1945. Sota oli rikkonut jotain hänessä. Isäni ei halunnutkaan palata enää kotiin, ja vanhempani erosivat. Seuraavana päivänä minä aloitin kansakouluni Oriveden kirkonkylän kansakoulussa, jossa monet luokkatovereistani olivat isänsä menettäneitä sotaorpoja, kodistaan karkotettuja evakkoja, äidinkielensä unohtaneita, Ruotsista ja Tanskasta palautettuja sotalapsia. Me kaikki olimme silmät ympyräisinä sodan runtelemaa maata ihmetteleviä lapsia. Meistä monet sortuivat raskaiden kokemustaakkojen alle, mutta monet saivat samoista kokemuksista vahvan ponnistuspohjan selviytyä elämässään.


Anni Sofia ja Paavo



Olisiko kuva Paavosta yhdessä äitinsä Anni Sofian tämä kanssa otettu vuoden 2013 lopussa, kun Paavo oli täyttänyt juuri neljä vuotta? Äiti kuoli 20. toukokuuta 1914 vain 27-vuotiaana. Kuvassa ei ole päivämäärää. Kuva M. Andersen, Wiipuri.

Pikku-Paavo



Tämän kuvan Aino Reinikainen ja Ritva Lampinen löysivät Hilda Halmeen, ent. Inkinen, os. Parjanen, kuva-arkistosta. Aino on Hildan vanhimman pojan Tauno Inkisen tytär. Ainon ja Ritvan kertoman mukaan "kuvassa on ruokolahtelaisen perimätiedon mukaan Paavo Parjanen". Kuva on otettu Lappeenrannan valokuvaamossa. Voisiko kuva olla vuodelta 1913 kuten lappeenrantalaisessa valokuvaamossa oli arveltu.

Kahdeksanvuotias



Kuva on otettu luultavasti vuonna 1918 lappeenrantalaisessa kuvaamossa. Tuolloin Paavo oli 8-vuotias. Tarinan mukaan hän käveli Lemiltä Lappeenrantaan kuvattavaksi serkkunsa Väinön kanssa. Matkaa kertyi edestakaisin nelisenkymmentä kilometriä.

Vt. kunnanlääkäri



Vieremän vt. kunnanlääkäri, 29-vuotias lääk. kand. Paavo Parjanen vuonna 1939.

Alli



Paavo Parjasen ensimmäinen puoliso Alli os. Siimes 29-vuotiaana sairaanhoitajana vuonna 1937.

Kävelyllä



Isä-Paavo ja Matti kävelyllä Helsingissä Mikon syntymän aikaan kesällä 1941.

Isä ja pojat



Hetki ennen jatkosodan syttymistä. Lääk.kapt. Paavo Parjanen Vesilahdella sylissään kolmen viikon ikäinen Mikko. Vieressä 3-vuotias Matti.

evaliisa.nikula@hyvajuttu.fi