Anna-Liisa Turku


Tarinoita ja kuvia


Elämää Toikan talossa 1920-1930-luvuilla

Anna-Liisa ja Antti Turkun tytär Enni Rapi muisteli 26.4.2009 nuoruuttaan kotonaan Lemillä, kun Pekka Vainikka vieraili serkkunsa luona ja kyseli vanhoja asioita.

Enni Rapi asuu Lemin kirkolla Eskojen tiellä valoisassa rivitalokaksiossa. Kun tulin sovittuun aikaan, oven avasi pirteä hyväkuntoinen 89-vuotias leskirouva. Kahvi pullineen ja mustikkapiiraineen oli valmiiksi katettuna olohuoneen pöydälle. Tuomani ruusut pääsivät koristamaan kahvipöytää.

Enni kertoi asuneensa nykyisessä asunnossaan jo kymmenen vuotta. Hänen nuorin tyttärensä Helena Koistinen asuu perheineen Ennin entisessä talossa, Helenan syntymäkodissa Lapaton mäessä, pari kolme kilometriä Lemin kirkolta Vainikkalan tietä.

Katsellessamme tietokoneelta Parjasen suvun vanhoja valokuvia sain moneen epävarmaan tunnistukseen varmennuksen. Kuvien katselun lomassa Enni kertoi nuoruusajastaan Toikassa 1920–30-luvulla. Toikan maalaistalo oli hyvin merkityksellinen paikka Parjasen ja varsinkin Anna-Mari Olkkosen sukuhaaran perheille.

Huolenpito ulottui sukulaisiin
Anna-Marin vanhin tytär Anna-Liisa oli Toikan talon emäntä ja isäntänä oli hänen miehensä Antti Turku. Heille syntyi yhteensä yhdeksän lasta, 6 poikaa ja 3 tytärtä. Myös Anna-Liisan äidillä Anna-Marilla oli yhdeksän lasta. Enni on sisarusparven viides.

Antti ja Anna-Liisa olivat molemmat kilttejä, hyväluontoisia ja hyväntahtoisia ihmisiä, jotka pitivät huolta oman perheen lisäksi myös kanssaihmisistään. Kun Anna-Liisan äiti Anna-Mari Olkkonen joutui luopumaan Nurmelan talostaan joskus 1910 luvun lopulla, otti Antti anoppinsa ja hänen nuorimmaisen tyttärensä Lyylin Toikkaan asumaan. Anna-Marin vanhemmat lapset olivat tuolloin joko avioituneet tai muuttaneet työn perässä kotoa.

Antti oli sanonut Anna-Marille, että niin kauan kuin hän elää, ei anopin tarvitse lähteä Toikasta minnekään. Toki Anna-Mari oli paljon myös muiden tyttäriensä luona ja viipyi Lauritsalassa sisarensa Miina Ojansuun luona.

Työtä tehtiin ahkerasti
Antilla ja Anna-Liisalla oli tosi iso perhe huollettavanaan Toikassa, yhteensä 13 henkeä. Sai siinä emäntä tehdä pitkää päivää, johon sisältyi monia töitä perheen ruokkimisen, pyykinpesun ja karjanhoidon lisäksi. Leipää piti paistaa useamman kerran viikossa. Iloinen, elämänmyönteinen mielenlaatu auttoi selviytymään.

Antti oli talon töiden lisäksi kesäisin konemestarina Saimaan laivoissa. Sieltä saatujen kokemusten rohkaisemana hän osti vuonna 1928 ensimmäisen linja-autonsa. Tästä alkoi yli 60 vuotta kestänyt linja-autoliikennöinti Turkujen perheyhtiönä. Yhtiö työllisti koko Turkujen veljes- ja sisarusjoukon perheineen, myös suvun ulkopuolisia oli palveluksessa. Parhaimmillaan oli toistakymmentä linja-autoa ja pari kuorma-autoa. Useita vuoroja oli Kouvolaan, Purtoismäelle, Lemin Uimille, Savitaipaleelle, paikallisvuoro muun muassa Merenlahdelle sekä vilkas tilausajoliikennöinti, joka viime vuosina oli yhtiön vahvin tukijalka.

Enni kävi naapurin tytön, Pajamäen eli Karhun Esterin kanssa myymässä keräämiään mansikoita Lappeenrannan kauppatorilla, joka oli siihen aikaan satamarannassa. ”Sinne mentiin Tuulikki-laivalla Kuiton rannasta. Kotoa piti lähteä jo neljän maissa aamulla, koska matkaa rantaan oli 4–5 kilometriä. Takaisin tultiin illalla isän ajamalla linja-autolla. Isä kysyi meiltä, menivätkö mansikat hyvin kaupaksi?”

Siskonpetissä navetan vintillä ja tupakalla aitassa
Kesäisin Toikassa vieraili paljon sukulaisia ja kuten siihen aikaan oli tapana, vieraat myös yöpyivät talossa. Kerrankin oli aitat täynnä vieraita ja omaa väkeä niin, että osa väestä joutui nukkumaan navetan vintillä olkikupojen päällä. Siellä oli talon tytöt Impi ja Enni, Olkkosen sisarukset Aini ja Lyyli sekä Parjasen Paavo. Kun Paavo oli sitten aamulla lähdössä kotimatkalle, hän oli noitunut, pahuksen linnut kun ovat päällystakin sotanneet.

Tätä juttua kertoi aikaisemmin serkkuni Maila Tolvanen. Kertoessaan tästä Paavon kommelluksesta hän nauroi aina makeasti, vahingoniloisestikin.

Olkkosen Aatun tytär Laine vieraili usein Toikassa tätinsä luona. Laine pyysi Enniä pitämään vahtia aitan ovella, kun hän kävi siellä salaa tupakalla, ettei mummo Anna-Mari vain näkisi. ”Laine oli jo vähän isompi Helsingin tyttö. Ei Lemin tytöt siihen aikaan tupakkaa poltelleet.”

Suosittu Anna-Mari-mamma
Anna-Mari oli Ennin mielestä hiljainen ja miellyttävä mummo, josta lapset pitivät. ”Kaikki lapset halusivat mamman viereen illalla nukkumaan. Eeliskin, pikkupoika odotti kädet selän takana iltaisin vuoroaan päästä mamman selän taakse nukkumaan.”

Anna-Marilla oli Toikassa perheelleen oma ruokakaappi eteisessä. ”Äiti Anna-Liisa kysyi meiltä tytöiltä, miksi työ aina otatte Anna-Marin kaapista ruokia. Myö sanottii, että mummon ruuat ovat parempia.”

Tanssia, ompeluseuroja ja riiausta
”Anna-Mari, Anna-Liisa ja Pajamäen eli Karhun Liisa kävivät Pakanalähetyksen ompeluseuroissa Remusen talossa Huttulan kylässä. Kun seurat olivat jatkuneet jonkun aikaa, tuli Antti tupaan ja löi rukkasia yhteen ja sanoi, että hän on talon Herra! Naiset lähtivät nopeasti ja Anna-Marilta jäivät kalossit talon eteisen nurkkaan.” Enni joutui myöhemmin hakemaan mummon kalossit.

”Anna-Liisa kyllä epäili, että Peltolan eli Vainikan Toivo on ollut juonessa mukana ja oli kysynyt, mutta Toivo oli sanonut, ettei tiedä mitään koko asiasta.”

Telamäen lavalla oli lauantaisin tanssit ja sisarukset Impi ja Enni olivat tansseihin menossa, mutta ensin olisi käytävä saunassa. Velipojat tietysti olivat ensiksi saunassa. Tytöillä oli kiire tansseihin. ”Impi sanoi, että mennään poikien kanssa yhdessä saunaan, ja niin mentiin.”

Impillä ja Lyylillä oli vain kolme vuotta ikäeroa. ”Tansseissa Lyyli sanoi Impille, ettet saa sanoa minua tädiksi, minä tunnen itseni ihan vanhaksi.” Lyylin veljen Adamin leskivaimo Ida halusi myös joskus mukaan Telamäelle tansseihin, mutta Lyyli ja Impi eivät olisi halunneet mennä yhdessä Idan kanssa. He lähtivät salaa ja Ida tuli yksin perässä.

Ennin mukaan Peltolan Toivo vieraili ahkeraan Toikassa Lyyliä tapaamassa. ”Kerrankin kun me nukuttiin Lyyli-tädin kanssa aitassa samassa sängyssä tuli Toivo ’konkkaan’ ja sanoi minulle, että mene sinä Enni vähän seinään päin, että minäkin sovin sänkyyn.”

Kun Enni meni Jaakon kanssa kuulutuksille Lemin pappilaan 1941, kysyi rovasti Karttunen:” Mitäs asiaa Ravin pojalla on?” Jaakko vastasi: ”Arvaat sä mitä asiaa?”

Lappeenranta 20.5.2009
Pekka Vainikka


Antin talo pyörien päällä

Alaturun Toikan talon isäntä Antti Heikinpoika Turku toimi nuorena miehenä kotitilansa hoidon ohessa lämmittäjänä ja myöhemmin konemestarina, ensin Saimaalla hinaajissa ja sitten suuremmilla vesillä matkustajahöyrylaiva Primulassa, joka liikennöi reittiä Viipuri–Helsinki–Lyypekki.

Aikaansa seuraavana ja yritteliäänä miehenä Antti harkinnan jälkeen luopui konemestarin urasta vuonna 1926 ryhtyäkseen linja-autoliikennöitsijäksi.

Tuohon aikaan linja-auton hinnasta maksettiin käsirahaa 20–30 % ja loppusumma lyhennettiin linjatuloista. Saatuaan kokoon tarvitsemansa käsirahan Antti osti uuden, käyttämättömän amerikkalaisvalmisteinen Brockwayn. Auto oli vuoden 1927 mallia ja oli aikansa huippulaatua: siinä oli umpikori ja 16 istumapaikkaa sekä 68 hevosvoiman bensiinimoottori.

Ostos oli melkoisen uskalias, koska sen hinnalla tuohon aikaan pystyi ostamaan kohtalaisen maatilan. Vanhoilliset isännät pitäjällä sanoivatkin: ”Nyt pani Antti talonsa pyörien päälle.”
Autonsa hankittuaan Antti alkoi keväällä 1927 liikennöidä Lappeenrannasta Savitaipaleen kirkonkylän kautta Purtoismäelle yhdellä Vuorolla edestakaisin kuutena päivänä viikossa.

Maantiet olivat tuohon aikaan lähes kärryteitä, kapeita ja heikkopohjaisia, joten liikennöinti rasitti melkoisesti sekä autoa että miestä syksyisin ja varsinkin talvisin. Lumisateiden jälkeen tiet saattoivat olla aivan ummessa, koska niitä ei aurattu. Ja hevosliikenne aiheutti sen, että tie paakkuuntui keskeltä korkeaksi ja kuperaksi ja kävi linja-autoille mahdottomaksi kulkea.

Kuumeista kilpaa
Jotta kalliilla lainarahoilla hankittuja linja-auto ja ei joutuisi seisottamaan pitkin talvea, seutukunnan liikennöitsijät kasautuivat liikennöimään asutuskeskusten liepeille ja kilpailivat kuumeisesti vähistä matkustajista. Tilanne oli suorastaan kaaosmainen, kun linja-autot ajoivat reiteillä ilman aikatauluja kiilaten toisiaan ja polkien taksoja. Vuoteen 1930 mennessä kävi Lappeenrannan ja Lauritsalan välisellä linjallakin peräti 23 eri liikennöitsijää koettamassa onneaan.

Tilanteen korjaamiseksi Suomen liikennöitsijät perustivat vuonna 1928 etujärjestökseen Linja-autoliikennöitsijöiden liiton (LAL), johon Antti Turkukin alusta pitäen liittyi. Hän sai perustajajäsenenä ja linja-autoliikenteen ansioituneena uranuurtajana liiton hopeisen ansiolevykkeen 1960-luvun alussa.

Etujärjestön toimesta luotiin aikataulu- ja taksajärjestelmä, jota valvoi kulkulaitos- ja yleisten töiden ministeriö.

Läpi lumen ja laman
Vaikka lama kolkutteli ovia niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa, Antti sai sitkeällä ja määrätietoisella yrittämisellä linjansa kannattamaan niin hyvin, että hän uskalsi anoa uutta linjaa jo vuonna 1930. Linja avautui saman vuoden kesällä ja Antti osti tätä varten lähes aikaisemman kaltaisen Brockwayn; auto oli vuoden 1930 mallia ja siinä oli 18 istumapaikkaa. Reitti kulki Lappeenrannasta Lemin, Savitaipaleen ja Valkealan kirkonkylien kautta Kouvolaan. Tätäkin linjaa ajettiin edestakaisin kuutena päivänä viikossa.


Antti Turun toiseksi vanhinlinja-auto Brockway vm. 1930. Kuljettajana Toivo Torvi ja rahastajapoikana Aarre Turku.

Tuohon aikaan ei vielä liikennöity sunnuntaisin, mutta vekselien painamalle liikennöitsijälle ei suinkaan merkinnyt lepopäivää, vaan oivallista mahdollisuutta suorittaa autonsa huolto- ja korjaustyöt.

Vaikka 1930-luvulla alettiin parannella tiestöä näilläkin kulmilla, ei tie- ja vesirakennushallitus vieläkään huolehtinut muusta kuin Lappeenrannan–Mikkelin tien talviaurauksesta. Muiden teiden auraus oli liikennöitsijöiden omana huolena. Auraus tapahtui joko erillisellä omalla kuorma-autolla, joka Antinkin yrityksellä oli jo 1930-luvulta alkaen apuautona, tai sitten kärkiauralla, joka kiinnitettiin linja-auton nokalle. Pahimmat tuiskunietokset aukeitten ja peltojen laidoilla lapioitiin käsin talkootyönä. Tuon ajan linja-autojen talvivarusteisiin kuuluikin useampi lumilapio.

Kuvaava pikku tapaus lumenluonnin tiimoilta. Kun kuljettaja äityi päästelemään ärräpäitä, kyydissä ollut vanhahko naisihminen äityi torumaan: ”Ette pääse taivaaseen, kun noin kauheasti kiroilette.” Kuljettaja vastasi: ”Taivaasta viis kunhan pääsisi perille.”

Lääni laajenee
Talouden parantuessa 1930-1uvun lamavuosien jälkeen Antti Turun yritys avasi vielä ennen toista maailmansotaa linjan Lappeenranta–Lemin kirkonkylä–Uiminiemen kylä. Tätäkin linjaa liikennöitiin edestakaisilla vuoroilla kuutena päivänä viikossa.

Kalustoa uusittiin ja lisättiin niin, että 1930-luvun lopulle tultaessa yrityksellä oli jo neljä linja-autoa sekä yksi kuorma-auto.

Linja-autoista kaksi olivat REO-merkkisiä: ”pikkureo”, joka oli Vuosimallia 1934, ja ”ukkoreo”, joka oli vuosimallia 1936 ja jossa oli kuusisylinterinen 87 hevosvoiman bensiinimoottori ja Autokori Oy:n rakentama 28-paikkainen umpikori. Kolmas oli vuoden 1938 mallia oleva Sisu Sh-7, joka oli yhtiön ensimmäinen dieselauto. Hevosvoimia tuossa Hercules-dieselissä oli 80 ja istumapaikkoja Autokorirakenteen valmistamassa korissa oli 27. Ennen sotia ehdittiin ostaa vielä vuoden 1939 mallia oleva Volvo, jossa oli kuusisylinterinen bensiinimoottori. Korin oli rakentanut Kori- ja kassakaappitehdas Kaipio ja paikkoja siinä oli 27. Kaikki edellä luetellut linja-autot hankittiin uusina.

Yritykselle valmistuivat myös tallit ja korjaamotilat Lappeen Uus-Lavolaan lähelle Lappeenrantaa.

Kainlauri ja muita kuuluisuuksia
Jo 1930-luvulla yrityksessä toimi Antti-isännän lisäksi myös palkattua työväkeä. Savitaipalelainen Antti Kainlauri palveli kuljettajana yli 40 vuotta: 1920-luvun lopulta 1970-luvulle.

Toivo Torvi, joka oli kotoisin Lemin Torviniemestä, tuli kuljettajaksi 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa. Torvella oli ollut vuosina 1926–28 Viipurissa oma linja-autoyritys, joka oli Iiikennöinyt kahdella linja-autolla Viipurin kauppatorin ja Viipurin maalaiskunnan Säiniönkylän väliä, mutta yritys oli ajautunut vararikkoon.

Vielä on mainittava Erkki Muukka, joka oli kotoisin Lemin Olkkosenkylästä ja joka tuli yrityksen palvelukseen 1930-1uvun lopulla.

Mutta kuljettajia oli omastakin takaa. Antilla ja hänen Vaimollaan Anna-Liisalla oli kaikkiaan yhdeksän lasta, joista kuusi oli poikia. Pojista vanhimmat, 1910-1uvulla syntyneet Olavi, Aarre ja Erkki, toimivat isänsä yrityksessä linja-autonkuljettajina jo ennen toista maailmansotaa. Ja kun nuoremmatkin pojat, Eelis, Unto ja Mauno, ryhtyivät kuljettajiksi, niin Antti Turun yrityksestä kehkeytyi suoranainen perheyritys.

Sotavuodet
Suotuisan kehityksen katkaisi kuitenkin talvisota. Uusin auto, Vuonna 1939 hankittu Volvo, piti luovuttaa puolustusvoimille sotilaskäyttöön. Liikennöinti lopuilla kolmella linja-autolla vaikeutui sekin melkoisesti, kun polttoaine meni kortille eli säännöstelyyn. Aikaa myöten vaikeutui myös varaosien ja tarvikkeiden saanti, etenkin renkaiden.

Lyhykäistä välirauhaa seurasi jatkosota. Tuona aikana siviililiikenteen vaikeudet lisääntyivät entisestään. Koska polttoaineen tuonti ulkomailta oli lähes pysähdyksissä, jouduttiin kehittämään kotimaisia ratkaisuja. Linja-autot varustettiin häkäkaasutinlaitteistolla, jossa polttoaineena oli hiili ja puukoksi. Koska saatavilla ei ollut myöskään dieselöljyä, Sisun dieselmoottori vaihdettiin häkäkaasutinlaitteella varustettuun bensiinimoottoriin. Häkäpönttömoottoreiden tehot olivat melkoisesti pienemmät kuin normaalíen, j a niinpä matkustajat joutuivat työntämään 1inja-autoja jyrkimmissä mäissä.

Antin vanhimmat pojat Olavi, Aarre ja Erkki joutuivat sotatehtäviin jo talvisodasta alkaen ja Unto ja Eelis vielä jatkosodan aikana.

Linja-auton kuljettajina toimivat sodan aikana lisäksi Antti Kainlauri ja Toivo Torvi, jotka kuuluivat ikänsä puolesta nostoväen vanhimpaan luokkaan, sekä Antin nuorin poika Mauno, joka ei ollut täyttänyt vielä viittätoista.

Siviililiikennekin oli niin tärkeätä, että kaikista vaikeuksista huolimatta linjoja oli ajettava sikäli kuin olosuhteet suinkin sallivat.


Menemisen hurmaa
Viiden sotavuoden jälkeen koitti vihdoin rauhan aika, joka oli sotakorvausten ja tarvikepulan takia suunnilleen yhtä raskasta aikaa kuin sotavuodetkin – kaikki oli edelleen säännösteltyä polttoainetta myöten.

Antin Viisi poikaa palasivat sotareissultaan vammoitta, joten kipeästi kaivattua työvoimaa oli omasta takaa riittävästi sen ajan tarpeisiin nähden. Mutta myös vieraita kuljettajia tarvittiin, lähinnä Savitaipaleelta ja Uiminiemeltä aamuisin lähteville linjoille.

Puolustuslaitokselta saatiin takaisin pakkoluovutettu Volvo siinä kunnossa kuin se oli sotaratsuna selvinnyt. Muunkaan kaluston tila ei ollut kehuttava varaosien puutteen ja ikääntymisen johdosta. Mutta uusiakaan linja-autoja ei ollut saatavissa tuontirajoitusten vuoksi, joten senhetkisillä romuilla oli pärjättävä. Häkäkaasutinlaitteista sentään päästiin eroon vuosien 1946 ja 1947 vaihteessa, kun polttoaine viimein vapautui säännöstelystä. Koska linjojen ylläpito vaati lisäkalustoa, jouduttiin ostamaan käytettyjä autoja.


Kouvolan linja-autoasemalla v. 1945. Kyytiläinen Kalevi Taipale, rahastaja Eila Taipale ja kuljettaja Erkki Turku.

Matkustustarve vaati vuorojen lisäystä 1940-luvulla. Niinpä Lappeenrannan–Kouvolan linjalle perustettiin vastavuoro, joka lähti aamulla Kouvolasta ja iltapäivällä Lappeenrannasta, ja Uimin linjaa jatkettiin Savitaipaleen Monolan kylään. Silti matkustajia tuntui tuohon aikaan olevan enemmän kuin autoja.

Tuontikiintiöiden vuoksi kalustoa päästiin lisäämään vasta vuonna 1948. Tuolloin ostettiin uusi, vuoden 1948 mallia oleva Sisu Sh-15, jossa oli kuusisylinterinen ja 90-hevosvoimainen suomalaisvalmisteinen Olympia-bensiinimoottori ja Karjaan Autokoritehtaan valmistama 31-paikkainen kori.

Ensimmäinen sodanjälkeinen dieselkäyttöinen linja-auto yritykselle hankittiin vuonna 1950. Auto oli Scania-Vabis B-51, jossa oli nelisylinterinen 90 hevosvoiman dieselmoottori ja Helkon koritehtaan valmistama 36-paikkainen Casagrande-kori.

Yrityksestä muodostettiin osakeyhtiö vuonna 1953. Osakkaina olivat Antti ja hänen kuusi poikaansa, ja yhtiölle tuli nimeksi Antti Turku Oy.

Samalla 1950-luvulla yhtiö laajensi toimintaansa avaamalla linjan Lappeenrannan ja Taipalsaaren Merenlahden välille. Seuraavalla vuosikymmenellä tätä linjaa hoidettiin myös Uus-Lavolaa palvelevana paikallislinjana useammalla päivittäisellä vuorolla.

Tämän jälkeen liikennöintialuetta ei enää laajennettu, mutta vuoroja vielä lisättiin ja joitakin reittejä hieman pidennettiin, kuten esimerkiksi Purtoismäen linjaa jatkettiin Luumäen Taavettíin.

Yhtiön linja-autokalustoksi vakiintui melkein yksinomaan Scania-Vabis varustettuna Autokorirakenteen Kutter-korilla.

Viimeiset vaiheet
Kun Antti Turku ikänsä vuoksi luopui yhteisen yrityksen osakkuudesta poikiensa hyväksi vuonna 1963, yhtiö sai nimekseen Turkujen Linjat.

Yhtiö jatkoi toimintaansa jo vakiintuneella liikennöintialueellaan aina vuoteen 1989, jolloin yhtiö lopetettiin myynnin kautta.

Suuret yhteiskunnalliset muutokset olivat vähentäneet maaseudun asukasmäärää, ja niinpä maaseudun linja-autoliikennekin oli joutunut lähestulkoon tiensä päähän. Kannattavuuden laskiessa vuoroja oli pitänyt karsia ja toiminta oli keskittynyt entistä isommille yrityksille. Mutta Antti Turun perustama yritys tuli toimineeksi kaikkiaan yli kuusi vuosikymmentä ja tuli tuona pitkänä aikana lemiläisten tutuksi ellei suorastaan heidän hovikuskikseen, jonka kyydissä isännät pääsivät potatsäkkeineen Lappeenrannan torille ja aina joskus myös hölskyvine kaupunkituliaisineen takaisin kotikylille.

Juhani Turku


Ote kirjasta Huttulan seudun historiaa. Huttulan seudun kyläyhdistyksen historiapiiri. 2001.


Perhepotretti



Anna-Liisa ja Antti Turkun perhe. Takaa vasemmalta Mauno, LailaTalka, Eelis, Enni Rapi, Unto ja ja Erkki. Edessä vasemmalta Aarre, Impi Simpura, Antti  ja Anna-Liisa Turku sekä Olavi.

Toikan talo



Toikan talo Lemillä oli ja Antti ja Anna-Liisa Turkun koti. Isäntäväki on vasemmalla, heidän vieressään miniä, Olavin vaimo Taimi sekä tytär Impi sylissään sisarensa Laila. Edessä serkukset Maila Nummivuo ja Enni Turku.
Antti Turku perusti 1920-luvulla linja-autoyrityksen, joka toimi melkein 60 vuotta. Lähes kaikki perheen yhdeksän lasta työskentelivät tavalla tai toisella kuljetusalalla.

Juhannuksen aikoihin 1933



Anna-Liisa ja Antti Turkun kotona Toikassa otettu kuva on Enni Rapin albumista. Sukuseuralle sen toimittanut Juha Talka on saanut henkilöiden tunnistamisessa apua laajalta joukolta.
Penkillä keskellä istuu Anna-Mari Olkkonen o.s. Parjanen vieressään sisarensa Miina Ojansuu o.s. Parjanen ja hänen puolisonsa Antti Ojansuu. Vasemmalla Lenni Hanski, Anna-Marin tyttären Olgan puoliso, sylissään esikoisensa.
Takana oikealla Anna-Liisa Turku o.s. Olkkonen vieressään vanhin poikansa Olavi Turku. Hänestä seuraava on Anna-Marin tytär Aini, sittemmin Räipiö. Seuraavana ovat Anna-Liisan lapset Impi Turku (Simpura), Aarre ja Enni Turku (Rapi). Välissä seisovat veljekset Eelis ja Unto Turku.
Penkin edessä sisarukset Mauno ja Laila Turku (Talka) ja ilmeisesti Leo Nummivuo, Anna-Marin tyttären Hilda Nummivuon poika.

evaliisa.nikula@hyvajuttu.fi