Pekka Vainikka


Tarinoita ja kuvia


Leila kertoo Pekasta

Pekka ja harrastukset

Olemme tunteneet Pekan kanssa lähes 42 vuotta. Siihen aikaan mahtuu paljon erilaisia harrastuksia.

Koko ajan Pekka on pelannut lentopalloa milloin missäkin porukassa. Yleensä 2–3 kertaa viikossa.Turnauksia on ollut ainakin Oulussa ja Venäjällä. Pari kertaa seurusteluaikana Pekka tuli treffeille kipsi jalassa mutta sen jälkeen luut ja nivelsiteet ovat kestäneet pelin tiimellyksen.

Ei aivan yhtä vanha harrastus kuin lentopallo on laskettelu. Se on ollut kuvioissa noin 25–30 vuotta. Täältä kotikulmien läheltä ei enää vuosikausiin ole löytynyt Pekalle sopivaa rinnettä, joten harrastuksen takia on joutunut reissaamaan. Useana vuonna olemmekin tehneet matkan Lappiin, useimmiten Leville. Yli 10 vuoden ajan Pekka on käynyt leijonaveljiensä kanssa perinteisellä laskettelureissulla Rukalla. No leijonatoiminta sinänsä on muutakin kuin laskettelua joskus se on jopa vaikuttanut enemmän työltä kuin harrastukselta.

Todellista sitkeyttä Pekka on osoittanut harrastamalla venäjän kieltä useita vuosia. Harrastus alkoi jo työssä ollessa ja työaikana mutta on jatkunut vielä nyt eläkkeellä ollessa. Ihmeekseni Pekka lähtee joka tiistai venäjän tunneille aamulla ani varhain. Tunti alkaa 8.30 ja päättyy 11.45. Opiskeluun on liittynyt 4–5 vuotena viikon mittainen intensiivikurssi. Pekan venäjän kielentaidosta en osaa sanoa mitään. Itse en muuta osaa kuin ”stravstvuite” ja sen sellaista.  Toki sodan käyneen isän tyttärenä olen jo lapsesta lähtien tiennyt mitä tarkoittaa ”rukiver”. Kaiken kaikkiaan venäjän opinnot näyttävän tuovan Pekalle iloa varsinkin Pietarin kielikurssit. No matkailu avartaa. Tietysti tässä iässä kaikenlainen aivonystyröiden vaivaaminen lienee eräänlaista dementian preventiota.

Pekan harrastuksiin on kuulunut myös toiminta Parjasen sukuseurassa sen perustamisesta 1995 lähtien. Sukuseuran hallituksessa toimiminen auttoi osaltaan eläkkeelle siirtymisessä ns. pehmeään laskuun. Valokuvaus- ja vanhojen valokuvien sähköiseen muotoon saattamisharrastusta on osaltaan voinut hyödyntää myös sukuseuran toiminnassa.

Kesään liittyvistä harrastuksista ensimmäinen on saunavastan teko. Meillä on aina kesäisin mökillä tuoreet uudet vastat joka saunareissulla. Pekan tekemät vastat ovat pyöreitä ja pulleita eivät roikkoja. Vastat on aina sidottu notkeasta oksasta kierretyllä pannalla. Varren päät on aina tasoitettu siistiksi puukolla. Minun vastaani Pekka nimittää mansikkavastaksi.  Se on pienempi kuin Pekan vasta. Jopa vieraisilla ollessa Pekka häviää hetkeksi, ilmestyen pian valmiit vastat kainalossa, ellei isäntä ole varannut vastoja saunaa varten. Omat vieraamme saavat tietysti vastansa mökkisaunassamme. Ja mikä onkaan ihanampaa kuin istua saunanlauteilla ja vastoa itseään mansikkavastalla.

Toinen kesäinen harrastus on luonnonkukkien keräily. Ei aikaakaan kun Pekka ilmestyy kaunis kukkakimppu kädessä, ollaan sitten kaupungissa tai mökillä. Niistä kimpuista ei kukkakimput enää parane. Kolmas kesään liittyvä harrastus on marjojen keruu. Pekka lähtee kanssani marjametsään aivan mielellään. Joka mustikkareisulta hän palaa suu mustikassa kuin pienellä pojalla toki kopastakin mustikoita löytyy.

Lopuksi kannattaa Pekan luonteenpiirteistä mainita armoton tinkiminen ja hänen omasta mielestään vääryyksistä valittaminen. Tästä esimerkkinä mainittakoon mm parkkisakkojen kirjalliset valitukset ihmeekseni tosin positiivisin seurauksin. Pekan kohdalla tinkimistä ja valittamista voi tavallaan pitää jopa harrastuksiin liittyvänä tai kyseessä voi olla Parjasen suvusta saatu perinnöllinen taipumus. Tiedä häntä.

Lappeenrannassa Pekan päivänä 2006

Leila Vainikka, puoliso vuodesta 1968

Parjasen sukuseura liittyi vuonna 2000 Vieno Parjasen ehdotuksesta Suomen Joutsenen Valtameripurjehtijain Perinneyhdistyksen yhteisöjäseneksi. Vienon puoliso Väinö Parjanen oli mukana kolmella koululaiva Suomen Joutsenen purjehduksella 1930-luvulla. Lyhyt kertomus matkoista löytyy sukuseuramme sivuilta Väinö Parjasen kohdalta Tarinoita ja kuvia > Merimies on erimies > Maailmalle.

Parjasen sukuseuraa edustamassa Utön majakan 250-vuotisjuhlassa

Lappeenrannassa 2.12.2004

Leila Vainikka



Utön majakan valon sytyttämisen 250-vuotisjuhlaa vietettiin 7.8.2004.

Saavuimme Turkuun illansuussa elokuun 6. päivänä erinomaisen kauniissa kesäsäässä. Katselimme Turkua ”molemmilt puolilt jokke” pienellä kävelykierroksella. Nautimme meren ja satamakaupungin atmosfääristä. Seuraavana aamuna saavuimme hyvissä ajoin Vaakahuoneen edustalle, jossa seisoskeli jo joukko ihmisiä. Laiturissa odottivat yhteysalukset Aspö ja Kökar. Kolmas alus, Franz Höijer, oli Korppoossa, jonne siirryimme bussilla.

Yli 800 kutsuvierasta oli tulossa viettämään majakkavalon syttymisen 250-vuosijuhlaa Utön saarelle. Pekka ja minä olimme kutsuttujen joukossa, sillä sukuseuramme sai kutsun valojuhlaan Turun Merenkulkupiiriltä Suomen Joutsenen Valtameripurjehtijain perinneyhdistyksen jäsenenä.

Koko vierasjoukosta tunnistimme vain Visa Auvisen, jota kävimme tervehtimässä. Ja olihan siellä vielä ”Ulla Taalasmaa”.

Bussimatka Korppooseen kesti noin puolitoista tuntia. Matka kulki kaunista saaristotietä Paraisten ja Nauvon kautta Korppoon Stenbyhyn, missä Franz Höijer odotti meitä. Uudenkaupungin ja Tammisaaren välillä purjehtiva laiva oli vuokrattu nyt Merenkulkulaitoksen käyttöön. Nautimme kannella koko matkan upeasta merisäästä. Välillä kävimme vain nauttimassa aamiaisen ja lounaan laivan ravintolassa. Matka kesti kolmisen tuntia. Kun Franz Höijer kiinnittyi Utön laituriin ensimmäisenä vieraita tuovista laivoista, laiturit olivat jo täynnä huviveneitä.



Juhlaväkeä saapuu Utööseen.


Rantauduttuamme kävelimme helteisessä säässä majakan juurelle, jonne oli rakennettu vieraille katsomo.

Juhla alkoi sotilassoittokunnan musiikkiesityksellä. Tervehdyssanat lausui merenkulkuneuvos Paavo Wihuri. Sen jälkeen esiintyi jälleen sotilassoittokunta merellisin sävelin.

Juhlaesitelmän piti professori Pentti Yli-Jokipii Turun yliopistosta aiheenaan Saaristomeri, luonto ja ihminen. Esitelmä oli hyvin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä.

Utön majakan korjauksesta kertoi insinööri Kari Kinnunen Saaristomeren merenkulkupiiristä. Musiikkiesityksen jälkeen oli mahdollisuus tutustua majakkaan ja saareen.

Koko juhlan ajan sää oli erittäin kuuma ja helteinen. Paikallaan istuminen auringon paahteessa oli ajoittain hankalaa. Siksi tuntui hyvältä seisoa välillä majakan varjossa ja pistäytyä majakan sisällä.

Utön majakan historiaa ja tarinoita siitä

Suomen ensimmäinen valomajakka rakennettiin Utön saarelle vuonna 1753. Arkkitehti Carl Hårleman Ruotsista toimi suunnittelijana sirolle sylinterimäiselle harmaakivitornille mutta turkulaiset rakennusurakoitsijat toteuttivat suunnitelman tavallisesta maakivestä ja huomattavasti arkisemmin. Valmistunut torni oli 31 metriä korkea ja siinä poltettiin kuutta rasvalamppua, joiden lisäksi valolaitteessa oli neljä kuparipeiliä, joilla valo heijastettiin merelle. Majakkaan rakennettiin ulkoinen valo- ja savulaite: raudoitetun puomin nokassa roikkui kori, jossa poltettiin sysiä ja tervaksia.

Vuonna 1814 rakennettiin uusi majakka Suomen sodassa räjäytetyn vanhan tilalle. Tämä nelikulmaiseksi muurattu kivirakennus on majakan runkona vielä nykyäänkin. Valolähteenä oli suuren heijastuspeilin polttopisteeseen asetetut 10 talikynttilää, joita pyöriteltiin käsivoimin. Tehottomaksi havaittu valolaite korvattiin kuitenkin 1818 kellolaitteen avulla pyörivällä öljylampulla ja lopulta 1826 se muutettiin kiinteävaloiseksi.

Vuonna 1865 majakka sai punavalkoisen pystyraidoituksensa ja 1869 sen lyhtyosa muutettiin nykyistä vastaavaksi.

Vuonna 1935 Utöstä tuli Suomen ensimmäinen radiomajakka. Tornin tyveen rakennettiin kivinen voima-asema, josta lopulta koko saari sai sähkönsä. Majakan kiinteä valo vaihdettiin nykyiseksi vilkkuvaloksi.

Vuodesta 1814 lähtien majakan kolmannessa kerroksessa on sijainnut kirkko. Jumalanpalveluksia toimittivat sekä saaren vanhimmat miehet että Korppoon pappi. Tarina kertoo kuinka kerran jumalanpalveluksen aikaan rantakivikkoihin ajautui haaksirikkoutunut laiva. Tytär kertoi tästä postillaa lukeneelle isälleen kuiskaten. Isä kehotti tytärtään menemään kotiin viemään tiedon laivan haaksirikosta ja pyynnön lähteä kiireesti korjaamaan talteen meren antimia. Sitten hän jatkoi lukemistaan vielä toisella saarnalla, etteivät muut ehtisi mukaan saaliin jaolle.

Utötä ympäröi saaristomeren karikkoiset vedet. Aluetta onkin joskus kutsuttu laivojen hautausmaaksi. Lähiseutujen tunnetuimpia hylkyjä ovat amerikkalainen rahtialus, vuonna 1946 uponnut Park Viktory ja 1994 uponnut autolautta Estonia. Historia kertoo myös kolmimastoparkki Drakenin murskautuneen marraskuussa 1929 Utön edustalla hirvittävässä myrskyssä. Utöläiset joutuivat avuttomina seuraamaan kuinka lähellä olevalla pienellä luodolla pelastautunut Drakenin miehistä sinnitteli märkänä toisistaan lämpöä etsien. Myrsky raivosi kaksi vuorokautta. Toisen päivän iltana kaksi miestä yritti uida rantaan. Nuorempi, pieni ja hento poika onnistui mutta isokokoinen konemestari ei. Kun Utön väki lopulta pääsi hakemaan miehet turvaan, oli kahdeksasta miehestä kolme paleltunut kuoliaaksi. Rantaan uineen pojan hiukset olivat jäätyneet päänkokoiseksi palloksi.

Drakenin haaksirikosta hengissä selvinnyt kapteeni perusti Suomen ensimmäisen meripelastusseuran.

Park Viktorin haaksirikossa Utöläiset onnistuivat köyden avulla pelastamaan 38 eli suurimman osan miehistöstä. Kymmenen merimiestä hukkui. Varustamo lähetti kiitokseksi utöläisille säkillisen kahvia ja papuja. Herkut huutokaupattiin ja rahoilla hankittiin majakkakirkkoon 10-haarainen kynttelikkö, johon kaiverrettiin menehtyneiden merimiesten nimet.



Majakkatornin kappeli.

Kotimatkalle

Majakkavalon 250 v syttymisen vuosijuhlaa ei olisi voitu viettää upeammassa auringon lämmössä ja valossa. Avoimessa katsomossa tuntui juhlan aikana ajoittain, että pää palaa. Itse juhla oli hieno, merihenkinen tilaisuus. Paluumatka sujui Franz Höijerillä saaristomaisemia ihaillen. Laivassa nautimme kahvit ja iltaruoan. Koko laivaseurue oli erittäin tyytyväinen kokemaansa. Tunsimme, että olimme saaneet osallistua todella ainutlaatuiseen tilaisuuteen, josta riittää muistelemista loppu elämäksi.

Lähteet

Paavo Wihurin, Pentti Yli-Jokipiin ja Kari Kinnusen juhlassa pitämät puheet sekä tilaisuudessa jaettu esitemateriaali.

evaliisa.nikula@hyvajuttu.fi