Alma Torvi

Syntyi 1909 Lemillä ja kuoli 1971 Lappeenrannassa.

Alma Parjanen oli sukuseuran isän Fredrik Hiivan vanhimman lapsen Taavetti (David) Parjasen ja hänen vaimonsa Ristiinan, o.s. Karhu, kahdeksanlapsisen perheen kolmanneksi nuorin.

Alma avioitui vuonna 1938 Arvi Torven kanssa. Yhteinen koti perustettiin Lauritsalan kauppalaan. Perheeseen syntyi kolme lasta Ritva, Raimo ja Jorma.

Käsistään taitavana Alma teki vieraille monenlaisia käsitöitä. Haaveena oli oma mökki eläkepäiviksi. Sairastuminen muutti suunnitelmat. Vuonna 1961 Alma halvaantui osittain ja kuoli kymmenen vuotta myöhemmin. Arvi-puoliso eli vielä 13 vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen.


Tarinoita ja kuvia


Sairastuminen särki haaveen

Ritva Lampinen kesällä 2009

Alma Parjanen syntyi Lemin pitäjän Kaamaniemen kylässä Turpeen talossa 30.3.1909. Alman ehdittyä kouluikään kouluasiat eivät vielä olleet järjestyksessä tässä pitäjänkolkassa. Vasta vuonna 1927 Pöllölän kylässä aloitti toimintansa 18-viikoinen Pöllölän alakansakoulu. Alman koulukäynti rajoittuikin kiertokouluun. Hänelle tarjoutui kuitenkin mahdollisuus kartuttaa tietojaan ja taitojaan myöhemmin nuoruudessaan muun muassa Ensossa kotitalouskurssilla ja Ruokolahdella kutomakoulussa.

Alma avioitui 20.1.1938 Lemin Kurkelan kylästä kotoisin olevan Arvi EljaksenpoikaTorven kanssa. He perustivat kotinsa Lauritsalan kauppalaan Arvin Oy Kaukas Ab:n työsuhdeasuntoon. Lapsia syntyi kolme, Ritva 1938, Raimo 1941 ja Jorma 1946.

Sukulointi tärkeää
Suku ja sukulaiset olivat Almalle hyvin tärkeitä. Huoneen ja keittiön ahdas asunto ei rajoittanut vilkasta kanssakäymistä. Alman vieraanvaraisuudesta sukulaiset saivat nauttia usein kaupunkikäyntiensä yhteydessä.

Mieleenpainuvin lukuisista yövieraistamme lienee ollut kauppamatkoillaan usein poikennut äitini setä Aatami Parjanen. Veljeni Raimo muisteli, kuinka Aatu-sedällä, kuten me lapset häntä kutsuimme, oli aina tuliaisiksi Fazerin pyöreä hedelmäkarkkirasia meille lapsille. Jorma-veljelleni on jäänyt mieleen, kuinka Aatu-setä opasti häntä, miten sinappituubista saadaan kaikki mahdollinen sisältö käytettyä. Minä muistan, kuinka jouduin luovuttamaan keittiön ikkunan nurkassa sijainneen petini Aatu-sedän käyttöön ja itse sain patjan keittiön lattialle.

Meitä lapsia ihmetytti vierailun aikana, miksi isällä ja Aatu-sedällä oli niin useasti asiaa eteisen puolelle. Varttuneempana sekin selvisi. Äiti, joka normaalisti suhtautui ”pitkäripaisen” tuotteisiin jyrkän kielteisesti, sulki tämän vierailun aikana niin silmänsä kuin suunsa.

Oma mökki suunnitelmissa
Kun sotien jälkeen elämä alkoi pikkuhiljaa palautua uomilleen, Alma-äitini ja Arvi-isäni suuri haave oli oma mökki, mihin he voisivat muuttaa eläkepäiviä viettämään.

Jos oli äitini kätevä käsistään, niin oli myös isäni Arvi. Hänen valmistamiaan olivat lähes kaikki keittiömme kalusteet. Isäni kätten työtä olivat myös kangaspuut, joiden avulla äitini halusi omalla panoksellaan auttaa yhteisessä tavoitteessaan, oman kodin hankinnassa. Alma kutoi vieraille raanuja, ryijyjä, pöytäliinoja ja muuta vastaavaa. Merkittävin työllistäjä lienee ollut Lappeenrannan Koulukadulla sijainneen pienen käsityöliikkeen omistaja rouva Rakajev.

Talvisin kodissamme oli tosi ahdasta, kun kangaspuut olivat keittiössä. Asunnossamme oli siisti vinttitila, ullakko, umpilaudoitetulla lattialla. Siellä äiti kutoi kesäisin. Isän ollessa iltavuorossa hän työskenteli yhteen asti yöllä ja lopetteli vasta isän tultua töistä kotiin.

Meidän lasten tultua siihen ikää, että pärjäsimme jo keskenämme päivän kotona, Alma työskenteli useampaan otteeseen Oy Kaukas Ab:n lautatarhalla leimaajana ja vastaavissa töissä.

Äidin täytettyä 50 vuotta, perheen mökkirahoitus alkoi olla kunnossa. Isän ja äidin yhteisen uurastuksen tuloksena oma koti oli toteutumassa. He kävivätkin jo katselemassa uutta kotia Tirilän kaupunginosassa.

Kohtalo päätti toisin
Alma sairastui vuonna 1961 vaikean aivoverenvuodon seurauksena toispuoleiseen halvaantumiseen, joka vei osin puhekyvyn. Apua yritettiin saada. Häntä käytettiin Helsingissä alan lääkärillä. Vastaus oli, ettei mitään ollut tehtävissä. Verenvuoto oli tehnyt tuhojaan sellaisessa osassa aivoja, ettei leikkaus ollut mahdollinen ja ”aika parantaa mitä parantaa” olivat ainoat lohdutuksen sanat.

Aluksi yritimme hoitaa äitiä kotona. Olosuhteet ilman mitään nykyajan mukavuuksia olivat tosi haasteelliset. Isän veljen Armaksen vaimo Aini kävi auttamassa äitiä päivittäin isän ollessa töissä. Iltavuoron aikana veljeni Raimo ja Jorma huolehtivat hänestä.

Ajan myötä huomasimme, että vuorotyötä tekevä isä alkoi väsyä. Yöunet jäivät katkonaiseksi äidin tarvitessa apua joka vuorokauden aikaan. Myös minulla oli oma perheeni, ansiotyöni ja perheen ainoana naishenkilönä tulleet uudet velvoitteet entisessä kodissani alkoivat vaikuttaa niin, ettei yksi käsipari enää riittänyt. Äiti ilmaisi myös halunsa päästä hoitoon kodin ulkopuolelle.

Aloimme kysellä hoitopaikkaa. Aluksi tarjottiin paikkaa Lappeenrannan linnoituksessa olevasta entisestä synnytyslaitoksesta, joka toimi syöpäsairaalana ja pitkäaikaispotilaiden hoitopaikkana. Yksin hajukin oli niin luotaantyöntävä, ettemme halunneet äitiä sinne jättää. Sitten järjestyi paikka Pajarilan vanhainkodista.

Lähes kymmenen vuotta joutui Alma-äiti viettämään Pajarilassa ikävöiden ystäviään ja sukulaisiaan, joiden kanssa hänellä ennen sairastumistaan oli niin kiinteät välit. Lomat meidän omaisten luona helpottivat aina hetkeksi ikävää. Lähes kymmenen vuotta on pitkä aika, jona todellinen ystävyys punnitaan. Äidillä sellaisia ystäviä säilyi vain muutama. Meille omaisille se oli pitkä, raskas taival ilman toivoa paremmasta kulkea äidin rinnalla aina kevääseen 1971 asti. Silloin 8. huhtikuuta katkesi hänen elämänsä viimeinen lanka. Urhea isämme kuoli kolmetoista vuotta äidin jälkeen 5. marraskuuta 1984.


Muistoja jatkosodan kesältä 1944

Kotonamme Lauritsalassa kauniin Saimaan kanavan tuntumassa oli yhden huoneen ja keittiön käsittävä Oy Kaukas Ab:n työsuhdeasunto. Isäni Arvi Torvi – kotoisin Lemin Kurkelan kylästä – oli töissä kyseisen yhtiön Lauritsalan sahalla. Perheeseemme kuului rintamalla olevan isäni lisäksi äitini Alma Torvi (o.s. Parjanen), veljeni Raimo (ikää kolme vuotta) ja minä Ritva (nyk. Lampinen), kuusivuotias.


Alma (o.s. Parjanen) ja Arvi Torvi sekä lapset Ritva ja Raimo.

Lauritsalan yllä olivat pommikoneet lennelleet jo useasti ja pakottaneet meidät etsimään suojaa läheisestä pommisuojasta. Vihollisille olivat kiinnostavia kohteita lähistöllä mm. Kaukaan tehtaat ja kanavan ylittävä rautatiesilta. Tähän kohteeseen Hovinpellolle oli sijoitettu puolustusta ajatellen ilmatorjuntayksikkö. Viipurissa taisteltiin ja tilanne muuttui kesäkuussa ennen juhannusta niin vakavaksi, että kaikki siviiliväestö päätettiin evakuoida. Äitini teki rohkean päätöksen viedä meidät sotaa pakoon lapsuudenkotiinsa Lemin Kaamaniemelle. Siellä asuivat hänen äitinsä Ristiina (David Parjasen leski) ja veljensä Toivo Parjanen perheineen (vaimo Aini ja lapset Vilma, Pauli ja Heikki).

Lähtö oli kiireinen ja polkupyörä ainoa mahdollinen kulkuväline. Äiti sijoitti Raimon pyörän tarakalle lastenistuimeen ja minut hän asetteli Raimon taakse laudan pätkän päälle istumaan. Pyörän etusarviin pistettiin roikkumaan kaikki mahdollinen. Olihan epävarmaa, oliko enää kotiin tulemista. Ollessamme kahdeksan kilometrin päässä kotoa Lappeenrannan kohdalla tuli ilmahälytys. Onneksemme pommisuoja oli lähellä Kimpisen urheilukentän rinteessä.

Matka jatkui pitkin hiekkatietä Lemille päin. Samaan suuntaan kanssamme vaelsi evakkojen loputon jono. Lapsia, äitejä sylivauvoineen, vanhuksia, naisia, osa hevosten kyydissä, osa jalan lehmiä ja lampaita taluttaen. Välillä levättiin ja syötiin äidin kiireessä kyhäilemiä eväitä. Raimo taisi matkan varrella ottaa pieniä torkkuja, mutta minä isona tyttönä välillä kävelin. Näin helpotin äidin raskasta taakkaa. En muista lienenkö koskaan kysynyt äidiltäni, kuinka kauan evakkomatkamme kesti, mutta perille päästiin illaksi. Matkaa oli tehty noin 45 kilometriä.

Juhannuksen jälkeen alkoi kiertää huhu, että Laksiaisiin Tauvin myllyn tienoille oli pudotettu vihollisen desantteja. Äiti, Raimo ja minä nukuimme Ristiina-mamman aitassa, mamma ja muu perhe tuvassa ja kammareissa. Eräänä yönä käydessäni ulkona huomasin, kuinka kujasilla liikkui jokin hahmo! Herätin kiireesti äidin, joka tempaisi Raimon syliinsä ja juoksimme ulos aitasta peräkammarin ikkunan taakse. Kuistin kautta emme enää uskaltaneet sisään yrittää. Toivo-eno veti meidät ikkunasta sisäpuolelle. Hän otti aseen esiin ja siirtyi porstuvan puolelle. Samassa alkoi kuistin puolelta kuulua askeleita. Eno karjaisi: ”Seis taikka ammun!!” ”Älä herkis kuitei mäihä täil olen”, parkaisi mamma. Hän oli poistunut ulos sillä välin kun Toivo-eno veti meidät ikkunasta sisään, täysin tietämättömänä tapahtuneesta.

Tähän episodiin liittyy seuraava tapahtuma, josta minulla ei ollut mitään muistikuvaa. Lieneekö niin, etteivät vanhemmat halunneet meitä lapsia enempää järkyttää. Mamma oli myöhemmin kertonut enolleni Väinö Parjaselle, kuinka silloin kesäkuun yönä ulkona käydessään hän oli nähnyt jonkun survovan aitan alle jotain tavaraa, ikään kuin suurta lakanaa. Mystistä, että seuraavana aamuna ei aitan alta löytynyt mitään. Ilmeisesti kujasilla liikkui desantti, joka piilotti laskuvarjonsa aitan alle. Olisikohan hän säikähtänyt Toivo-enon karjaisua ja huomannut talossa olevan naisväen ja lasten lisäksi myös miehen ja aseen. Niinpä desantti oli katsonut parhaaksi poistua.

Sodan loppuvaiheessa Lappeenrantaa jo pommitettiin, rintama repeili ja vihollinen oli vallannut Viipurin. Lemille tuli käsky, että kylältä poistetaan kaikki perheisiin kuulumattomat siviilit. Eräänä päivänä lähestyikin Karhunkylältä päin korotetuilla laidoilla varustettu kuorma-auto, jossa oli paljon väkeä. Auto pysähtyi kujasille ja kopista hyppäsi sotilas, joka tiedusteli enolta: ”Onko teillä ylimääräistä väkeä”. Eno toimi niin sanottuna sota-ajan kyläpäällikkönä. Kun siinä peloissamme odottelimme, mieleeni jäi pysyvästi, kuinka eno ehkä tehtävänsä suomalla varmuudella päättäväisesti ilmoitti: ”Meillä on sisareni ja hänen kaksi lastaan, joista minä otan henkilökohtaisen vastuun. Jos lähtö tulee, he lähtevät perheeni mukana.” Saimme jäädä. Syksyllä 1944, kun sota loppui, palasimme kotiin Lauritsalaan luultavasti Turun sukuhaaran omistaman Turun linjojen häkäpönttölinjurilla.

Ritva Lampinen
Lappeenranta kesällä 2007


Kaamaniemellä 1925



Karhun kylän ja Turpeen talojen väkeä vuonna 1925. Lähes kaikki kuvan henkilöt ovat Ristiina Parjasen, o.s. Karhu, ja hänen serkkunsa Elias Karhun perillisiä.
Takana vasemmalta Otto Tiainen, sitten Väinö Parjanen, 19 v., Alma Parjanen, 16 v., ja aviopari Väinö ja Olga Karhu sekä Lyyli Karhu.
Edessä vasemmalta Antti Karhu, Reino Haiko, Olga Karhun veljenpoika, sekä Hilda Karhu, Aino Karhu ja Hannes Parjanen, 11 v. Aino Karhu ja häntä 9 vuotta vanhempi Otto Tiainen menivät myöhemmin naimisiin. Avioliitto oli Otolle toinen.

Nuorten tapaaminen



Turpeen taloilla eli Parjasen ja Karhun taloilla oli Sydänmaalla niin sanotut takapalstat, joille vietiin kesäksi eläimiä. Se lienee ollut mieluisa tapaamispaikka nuorille ilman vanhempien liikaa silmällä pitoa. Siellä viettivät kesiään myös Alma Parjanen, keskellä, ja serkkunsa Hilda Karhu, toinen vasemmalta.

Kivellä



Kaamaniemellä 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Vasemmalta Lempi Karhu, Hilda Karhu, myöhemmin Kylliäinen, Hannes Parjanen, Linda Korpela, myöhemmin Kunttu, Alma Parjanen, myöhemmin Torvi ja Olga Ahonen, myöhemmin Jäkälä. Takaa kurkistava mieshenkilö on tunnistamaton.

Kotitalouskurssilla



Kotitalouskurssilla Jääksessä 1932–1933. Alma Parjanen on toinen vasemmalta.

Itse tehty kansallispuku



Ruokolahdella 1930-luvun alussa. Alma Parjanen kävi Ruokolahdella kutomakoulun. Kuvassa hänellä on yllään itse valmistamansa kansallispuku. Kavaljeerina on ilmeisesti Väinö-veli merimiespuvussaan.

Pidotko



Sydänmaalla 1930-luvulla. Edessä Eino Parjanen. Takana valkeassa emännän esiliinassaan Alma Parjanen. Mahtoikohan olla pidot?

Pihakeinussa



Kaamaniemellä 1930-luvulla Parjasen pihakeinussa. Keskellä edessä Aino Karhu takanaan Alma Parjanen. Keinun takana Lyyli Karhu lapsi sylissään. Vasemmalla edessä Väinö Nurkka takanaan Antti Karhu. Oikealla Rauha Vilhu, jonka takana Väinö Parjanen.

Nuorta onnea



Kihlapari Alma Parjanen ja Arvi Torvi ongella Lemin Sydänmaalla Syväjärven rantakivillä kesällä 1937.

evaliisa.nikula@hyvajuttu.fi