Eino Parjanen

Elokuun 9. päivänä 1903 syntynyt Eino Parjanen oli sukuseuran kantaisä Fredrik Hiivan vanhimman lapsen Taavetti (David) Parjasen ja hänen vaimonsa Ristiinan neljäs lapsi. Eino sai saman nimen kuin häntä muutamaa vuotta aiemmin syntynyt ja pari kuukautta ennen hänen syntymäänsä kuollut veli. Einon jälkeen perheeseen syntyi vielä neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä. Toinen tytöistä, Lempi, kuoli vajaan kuukauden ikäisenä.

Eino asui vanhempiensa kotitilalla Lemin Kaamaniemen kylässä Turpeen talossa ja avioitui vuonna 1936 Olga Mentulan kanssa. Nuoripari asui Turpeella vajaat kolme vuotta ja muutti sitten Lappeenrantaan Kaukaalle, josta Eino sai uittohommia ja tehtaan asunnon.

Sota muutti perheen elämän täysin. Eino Parjanen kaatui 38-vuotiaana 29.8.1941 Pasurissa. Hänet on haudattu sankarihautaan Lemille. Siellä on myös hänen nuorin veljensä Hannes, joka kaatui puolitoista vuotta aiemmin. Olga jäi leskeksi 25-vuotiaana. Kolmas lapsi, Kaija, syntyi kaksi päivää isänsä kuoleman jälkeen.


Tarinoita ja kuvia


Elämä isättömänä oli kovaa

Eino Parjasen tyttäret Laura Paukkunen, Anneli Mentula ja Kaija Suurkaulio muistelivat lapsuuttaan 8.7.2009 Taavetissa Lauran tyttären Leena Tielisen kotona.
Kirjurina toimi Eva-Liisa Nikula ja tekstin tarkisti Leena.

Laura on tyttäristä ainoa, jolla on isästään joitakin mielikuvia. Hänkin oli alle nelivuotias isän kuollessa. Isästä on jäänyt mieleen kaksi muistikuvaa:

”Olimme syömässä ja leikin keittolautasella niin, että se kaatui. Isä antoi minulle vähän piiskaa.”

”Miulla ja Annelilla eli Ansulla oli päällämme äidin ompelemat vaaleanpunaiset pyjamat. Miulle on jäänyt mieleen, että isä sanoi meille: ’ Nyt pojat nukkumaan.’ Miusta se oli kivasti sanottu ja jäi siksi mieleeni”, Laura kertoo.

Tytöillä on kertoman mukaan isänsä antamat nimet. Vaikka Anneli oli kastettu Eeva Anneliksi, isä oli sanonut, että tyttöä pitää kutsua Anneliksi, koska Eeva vääntyy ”Iepoksi”.

Äidinäidin eli Einon anopin on kerrottu kysyneen isältä: ”Mitä sie aina raadat.” Isä oli kuulemma vastannut: ” Ei ole eukon hatussa vielä sulkaa.”

Einon kotiin miniäksi
Olga tuli vuonna 1936 Lemille Turpeen taloon miniäksi, josta nuoripari sai oman kamarin. Pentti syntyi Turpeella tammikuun 9. päivänä 1937. Jo saman vuoden lopulla eli 22. joulukuuta syntyi Laura. Pentti sairastui leukemiaan ja kuoli toukokuun 4. päivänä 1938 vain vähän yli vuoden ikäisenä. Kun Eino-isä sai uittohommia ja tehtaan asunnon Kaukaalta, perhe muutti sinne. Laura muistaa, että Kaukaan kodissa oli keittiö ja pikkuinen kamari. Pian Olgan oli lähdettävä Lauran kanssa talvisotaa pakoon Turpeelle. Syyskuun 4. päivänä Lemillä syntyi Anneli. Välirauhan aikana perhe palasi vielä Kaukaalle.

Olga on myöhemmin muistellut sodanaikaista oloaan Turpeella. Erityisesti hänen mieleensä oli jäänyt, että Turpeen emäntä, Toivo Parjasen vaimo Aini oli sanonut evakossa olleille Alma-tädille, Vienolle ja Olgalle: ”Sota-ajan saatte olla täällä, mutta sitten teidän on mentävä.” Nuoresta äidistä sanat olivat tuntuneet kovin ankarilta. Ristiina-mummo ja Toivo-setä olivat suhtautuneet Olgaan hyvin.

Äiti kertoi myöhemmin tyttärilleen, että sota-aika Turpeella oli raskasta. Päivisin Olga osallistui maatalon töihin ja pesi iltamyöhään lattioita ja pyykkejä. Vanhoilla miehillä oli tapana sylkeä lattialle. Olgan siisteyskäsitys oli erilainen kuin Turpeen talon väen. Olga oli ”siisteyden perään”. Olivathan pienet lapset koko ajan lattialla. Einon nuorin veli Hanneskin toi pyykkinsä Olgalle.

Talvisodan loppuajan äiti tyttärineen oli Luumäellä, Lökäsen kylällä Uutelan talossa, jossa isännöivät Grenit. Pienen perheen käytössä oli talon kamari.

Myöhempinä vuosina Olga lapsineen sai Turpeen talosta kutsun syksyisiin kesteihin, syystöiden päättäjäisiin. Sinne kokoontuivat sisarukset perheineen. Kaikille löytyi yösijakin. Tuon ajan herkkua olivat suolakurkut, lantut ja nauriit. Kahviakin keitettiin.

Omaan mökkiin
Jatkosotaa pakoon Olga lähti entiseen kotiinsa Luumäen Pentinkylälle Kaihlasen taloon. Sinne Toivo-setä toi elokuun 29. päivänä 1941 tiedon Einon kaatumisesta. Olga oli raskaana viimeisillään. Ilmeisesti suruviesti joudutti synnyttämistä, sillä Kaija syntyi vai kaksi päivää isänsä kuoleman jälkeen. Maitoa ei Olgalta surun vuoksi tullut. Kaijaa imetti Olgan sisar Rauha, joka oli vähän aikaisemmin synnyttänyt poikansa Hannun.

”Isän kuoleman jälkeen äiti rakennutti parin kolmen sadan metrin päähän kotitalostaan pienen mökin. Rakentaminen tehtiin talkoilla, sillä naisvaltaisessa äidin kotitalossa asui äidinäidin lisäksi äidin siskoja ja yksi veli. Kyläläiset kävivät rakennustalkoissa ja antoivat rakennustarvikkeita”, tyttäret kertovat.

Arviolta vuonna 1943 valmistuneessa mökissä oli tupakeittiö, johon mahtui sänky, ruokapöytä, hella ja uuni. Pienessä kamarissa oli puusänky, jossa tytöt nukkuivat.

Äiti elätti lapsensa ja itsensä käymällä taloissa maataloustöissä. ”Ei myö oltu suuria, kun myö jo ’ryöpyttiin’ mukana. Myö pantiin tappeja heinäseipäisiin, haravoitiin, nyhdettiin heinää lehmille. Varsin pieninä myö leikattiin jo ruista. Jokaisella meistä on käsissään arpia sirpin viilloista”, Anneli kertoo.

”Meillä ei ollut koskaan nälkä eikä kylmä. Syötiin perunaa ja juureksia. Väillä äiti sai taloista jauhoja ja sianlihaakin”, tyttäret jatkavat.

Kuolema vei uudenkin puolison
Töissä käydessään äiti löysi itselleen uuden puolison Lökäsen kylältä. Tyttärien arvion mukaan isäpuoli oli yli kaksikymmentä vuotta Olgaa vanhempi. ”Joonas Laukas ei ollut mikään sylissä pitäjä, vaikka mie taisin eniten sellaista kaivata. Mitään pahaa sanottavaa meillä ei hänestä ole”, toteaa Laura. Joonas asui mökissä Olgan ja lasten kanssa ja kävi kotitalossaan Kujalassa töissä. ”Kerran Joonas tuli kotiin pitkä pajukeppi kädessään. Menimme piiloon, koska meillä oli huono omatunto tavanomaisista kolttosistamme. Joonaksen keppi ei tietenkään ollut piiskausta varten.”

Vuonna 1945 syntyivät kaksoset Raili ja Elvi ja kahta vuotta myöhemmin veli Martti. ”Mie olin tuon talven Turpeella. Toivo-setä pani miut keväällä kouluun. Kävin ensimmäisen luokan eli kevään 1947 Pöllölän supistettua kansakoulua. Vilma Parjanen on kertonut, että kotiin lähtiessäni minulle kerrottiin pikkuveljestä. Olin sanonut jääväni sinne vain, jos veli on kaunis. Hän oli kiharapää, joten kotiin jäin. Ehkä tämä ei kuitenkaan ollut se ratkaiseva asia”, Laura sanoo.

Martti oli vain viiden kuukauden ikäinen, kun Joonas-isä kuoli syöpään. ”Muistan, miten pahalta tuntui, kun äiti itki. Yölläkin heräsimme äidin itkuun”, Anneli muistelee.

Pitkiä koulu- ja työpäiviä
Olgalla oli myöhemmin lehmä, joka oli talvet ilmeisesti Olgan kotitalon navetassa. Aamulla ennen kouluun lähtöä tyttöjen tehtävänä oli lypsää ja syöttää lehmä. Koulu alkoi yhdeksältä ja matkaa Kontulan kylän kouluun oli mökiltä viitisen kilometriä metsäpolkua pitkin. Talvisinkin mentiin jalan, sillä suksia ei ollut. Kun Pentinlampi oli jäässä, oikaistiin sen poikki. Laura muistaa kuinka häntä pelotti, että jää pettäisi.

”Aatu Parjanen vieraili meillä silloin tällöin. Kerran hän tuli iso paketti kainalossaan. Siellä oli miulle kumiset lapikkaat. Kun kävelin ensimmäistä kertaa ne jalassa kouluun, olin myöhästyä. Miun piti vähän väliä pysähtyä katselemaan hienojen lapikkaitteni kärkiä”, Kaija muistelee.

Kaikilla kolmella tytöllä oli omat kengät. Niitä säästettiin niin, että keväällä mahdollisimman varhaisesta ja syksyllä mahdollisimman myöhään kuljettiin paljain jaloin. Joissakin perheissä lapset kävivät vuoropäivinä koulussa kylmään aikaan, kun kaikilla ei ollut omia kenkiä. Jostain Olga-äiti sai vanhoja vaatteita, joista ompeli tytöille kouluvaatteita.

Tytöt kävivät samalla koululla ala- ja yläkoulun. Aluksi ei ollut kouluruokailua. Tytöillä oli mukanaan eväät. Usein vain kaksi leipää vastakkain, kun ei ollut mitään väliin pistettävää.

”Ei myö oltu kovin isoja, kun meijän piti koulupäivän jälkeen mennä parkkaamaan ropseja eli kuorimaan sellupuita. Tuohon aikaan tehtaat ostivat puut kuorittuina. Puiden kuoriminen parkkuuraudalla oli täyttä työtä aikuisellekin. Kerran olimme niin väsyneitä Annelin kanssa, että nukahdimme pinon viereen. Kun heräsimme, kuorimme hädissämme muutaman puun ennen kuin lähdimme kotiin. Päätimme seuraavana päivänä olla ahkerampia”, Kaija kertoo.

Muutto ja oma talo
Jäätyään uudelleen leskeksi Olga muutti mökistä miesvainajansa kotitaloon Kujalaan Lökäsen kylälle. Siellä perheen asuntona oli suuri tupa. Lisäksi talossa asui Joonaksen Ville-veli vaimonsa ja tyttärensä kanssa sekä naimaton sisar Liisa-Stina. Elämä kolmen perheen kesken samassa talossa ei varmasti ollut helppoa, varsinkin kun Olga kävi työssä muualla ja lapset olivat päineen ja keksivät milloin mitäkin. Hyvänä puolena oli navetta, jossa äiti saattoi pitää muutamaa lehmää, possua ja lampaita.

Toisen kerran leskeksi jäätyään Olga oli oppinut pitämään puoliaan. Aikoinaan hän ei saanut mitään Einon jälkeen. Nyt hän vaati Kujalan maiden jakamista. Näin tapahtui ja ensimmäistä kertaa elämässään Olgalla oli omaisuutta, noin 50 hehtaaria metsää. Sen turvin Olga saattoi rakennuttaa itselleen ja lapsilleen miesvainaansa maille rintamamiestalon. Vintin huoneita ei kuitenkaan koskaan tehty.

”Me lapset osallistuimme rakennustyöhön. Kun kannoimme korennolla vettä joesta, joku rakennusmiehistä sanoi: ’Älkää työ nuoret tytöt tappako itteänne työllä.’ Pääsin vuonna 1954 ripille ja samana vuonna muutettiin omaan kotiin eli Vuorelaan. Voi sitä tunnetta! Tuntui ylelliseltä, kun oli useampi huone. Sähköt saatiin myöhemmin. Vesi kannettiin edelleen kaivosta. Äidin ja meidän lasten käynti vieraissa töissä jatkui entiseen tapaan”, Laura kertoo.

Vuonna 1950 syntyi vielä Keijo. Kun Olga tuli raskaaksi, mies häipyi. Tyttärillä ei ole tietoa, kuka Keijon isä on.”Tuosta miehestä emme pitäneet, mutta Keijo oli meille hyvä ja rakas veli. Hän kuoli vuonna 1995. Meille kaikki sisarukset ovat rakkaita. Puolikkaita sisaruksia ei ole ollut eri isistä huolimatta”, kolme naista painottaa.

Lastenhoitajasta avioon
Kaikki kolme tyttöä aloittivat työt jo alle rippikouluikäisinä, Laura ja Anneli lastenhoitajina ja Kaija piikana. Kesäsin tyttärien oli palattava kotiin auttamaan äitiä. Nuoret naiset olivat ilmeisen pidettyjä, kun he saivat syksyllä palata entisiin työpaikkoihinsa. Kaikki kolme toteavat, etteivät isäntäväet tuohon aikaan tunteneet sääliä hentoisia nuoria tyttöjä kohtaan. Tytöt olivat puolestaan oppineet pienestä pitäen tekemään kovasti töitä. Kaikki kolme löysivät puolisokseen savitaipalelaiset miehet.

Ensimmäisessä paikassa Taavetissa Lauran vastuulla oli kauppiaspariskunnan pieni tyttö. Toisessa paikassa vanhemmat olivat rautatieläisiä, jotka asuivat aivan radan vieressä. Kolmivuotias Kalevi oli kuin elohopea, jolla oli tuhat jalkaa. Lisäksi Lauran vastuulla oli kuusiviikkoisesta asti perheen tytär. Kolmannessa paikassa, nimismiehen perheessä oli kaksi tyttöä ja yksi poika. Neljännessä paikassa, metsätyönjohtajan kotona oli myös kolme lasta kaksi tyttöä ja yksi poika. Eikä lastenhoito ollut ainoa, mitä perheissä odotettiin. Lisäksi piti olla keittiössä ja auttaa muutenkin perheen emäntiä.

Laura aloitti 16-vuotiaana seurustelun tulevan miehensä Esko Paukkusen kanssa. Pari avioitui, kun Laura oli 19-vuotias. Nuoripari asui vuoden Savitaipaleella Eskon kotona maatalossa, mutta Esko ei ollut kiinnostunut maanviljelystä. Hän oli autonasentaja. Ensimmäinen oma koti oli Tuohikotissa, sitten muutettiin Lappeenrantaan ja 1960-luvulla Taavettiin.

Annelikin lähti koulun jälkeen lastenhoitajaksi, mutta luovutti parin kuukauden jälkeen, koska hän oli kova ikävöimään. Anneli teki sen sijaan töitä kotona. Hän tapasi tulevan miehensä, Aulis Mentulan jo 14-vuotiaana ja avioitui isosiskonsa tavoin 19-vuotiaana. Hän oli 23 vuotta Savitaipaleella maatalon emäntänä, kunnes miehen nivelreuma pakotti luopumaan tilasta. Vuonna 1987 pariskunta muutti Taavettiin.

Pikkupiikana
Kaija lähti alle 15-vuotiaana 30 kilometrin päähän kotoa Lakan kylään lapsettoman parin, Vihtorin ja Lyylin piiaksi. Lyyli oli Kaijalle varsin ankara. Kaija herätettiin viideltä aamulla navettaan. ”Mie pelkäsinkin lehmiä”, Kaija muistaa. Vihtori sanoi useasti vaimolleen: ”Anna lapsen nukkua”, mihin Lyyli vastasi: ”Sitä vartenhan se on otettu.” Kaija joutui kantamaan heinäseipäitä ja raskaita rankoja. Vihtori olisi halunnut ottaa Kaijan ottolapsekseen. Kun Kaija vuoden kuluttua lähti, itki Lyyli kuitenkin kovasti. Ei olisi laskenut pois.

Kaija siirtyi Eklundille Lappeenrantaan, jossa hän hoiti neljää lasta, pesi pyykit, hoiti huushollin. Myöhemmin Kaija siirtyi työhön lappeenrantalaiseen pesulaan.

”Toisin kuin Laura ja Anneli, mie etsin isättömänä turvaa ja siksi vanhempaa miestä. Kaija muistaa pitkään odottaneensa isää sodasta toivoen, että hän ilmestyisi jostain. Puoliso löytyi 21-vuotiaana Savitaipaleelta, kahdeksan vuotta vanhempi Tauno Suurkaulio.” Ainokainen Jari syntyi vuoden 1964 joulukuussa ja vanhemmat avioituivat helmikuussa 1965. Tilanne muuttui vajaa vuoden kuluttua Taunon ollessa 26.1.1966 linjatöissä. Jännite oli jäänyt vahingossa päälle. Taunon läpi meni 10 000 voltin jännite. Kuin ihmeen kautta hän jäi henkiin, mutta menetti kokonaan oikean kätensä ja vasemmasta jäi pieni tynkä. Kaija on ollut siitä lähtien Taunon omaishoitajana. He asuvat Taavetissa, kesämökki on Savitaipaleella.

Normaaleja lasten kujeita
Kun perhe asui Pentinkylän mökissään, siellä saattoi olla kymmenkunta kylän lasta hyppimässä tuvan hetekalla. Siinä kilpailtiin, kuka onnistuisi saamaan päänsä kattoon. Talossa kun ei ollut päiväsaikaan aikuista kieltämässä lapsia.

”Laura oli noin kymmenvuotias, kun hän pääsi äidin  mukana hautajaisiin. Tästä harmistuneena myö kotiin jääneet lapset päätimme laittaa itsellemme jotain hyvää. Valmistimme siirapista ja ruisjauhoista siirappikakkuja ja söimme niitä puoliraakoina. Lisää huvia hankimme kaatamalla tuvan penkin jalat ylöspäin. Siitä tuli karuselli, jota yksi pyöritti jaloista toisten ollessa kyydissä. Lopputuloksena oli, että sekä penkistä että tuvan lattiasta lähti maali ja myö oksennettiin puoliraa’at siirappikakut. Kotiin tultuaan äiti laittoi lapset ulos aitan taakse pimeään seisomaan”, Anneli ja Kaija muistelevat.

Kun tytöt kerran tiesivät odottaa Aatu-setää kylään, he sotkivat äidin mielipahaksi metsässä kasvonsa mustikoilla. Tarkoituksen oli herättää vieraan huomio.

Isompien tyttöjen tehtävänä oli huolehtia pienemmistä sisaruksistaan. Kerran tytöiltä katosi Raili. Häntä ei löytynyt mistään ja tytöillä oli kova hätä sisarestaan. Vihdoin tytöt hoksasivat kurkata eteisen ruokakomeroon. Siellä Raili istui kaikessa rauhassa ja söi mustikoita.

Noin 100 metrin päässä mökistä oli lampi. Tytöt eivät tiedä, miksi he eivät voineet mennä sinne uimaan alasti vaan menivät mutaiseen veteen valkoiset paidat päällä. Äiti tuskin koskaan sai niitä enää ihan valkoisiksi.

Laura muistaa, miten hän meni kerran keskellä päivää ainokaisen lehmän luokse ja lypsi siitä kahvikupillisen maitoa. Äiti oli kauhean vihainen ja sanoi, ettei niin saa tehdä. Lehmä voi mennä umpeen. Laura ei halunnut lypsää maidon takia. Hänen teki mieli näyttää, että hänkin osaa lypsää.

Kaksossisarista Elvi oli rohkeampi. Kun toiset valjastivat pässin, Elvi ratsasti sillä toisten riemuksi.

Kerran Martin ja kaksosten serkku Nelly oli lypsämässä. Martti nosti takkinsa päänsuojaksi, kun satoi vettä. Lehmä hyppäsi lypsäjän edestä pois ja maito kaatui maahan. Tästä syntyi kova meteli. Vaikka teko ei ollut tahallinen, Martti ei uskaltanut tulla ”kolttosen” jälkeen ovesta sisään, vaan tuli tuvan takaikkunasta. Hän näet pelkäsi rangaistusta.

Äiti toimi myös pyhäkoulunopettajana. Äidin kanssa piti välillä istua tuvan pöydän ääreen laulamaan virsiä tai kuuntelemaan jumalanpalvelusta. Iltarukous oli luettava joka ilta. Viimeksi mainittua perinnettä naiset ovat siirtäneet lapsilleen ja lastenlapsilleen.

Tytöt olivat nähneet tanssejakin ja siksi 10–15-vuoden tienoilla tuli valtava halu oppia tanssimaan. Tyttöpareissa isommat veivät pariaan poikien tavoin, koska ainoa poika oli Martti. Mukana oli myös muita kylän tyttöjä ja Marttikin pääsi tanssimaan naapurin Annelin kanssa, joka oli pienikokoinen tyttö. Ainoastaan musiikki poikkesi tavanomaisesta. Soittajana oli Anneli ja soittimena kahvimylly, välillä myös kampa ja voipaperi. ”Hyvin olen soittanut, kun muista tuli hyviä tanssijoita!”

Kun ei ollut varaa ostaa pelikortteja, tytöt tekivät ne itse ja pelasivat Maijaa. Kylällä oppi kaikenlaista! Olivathan tytöt nähneet tupakanpolttoakin. Kun perhe asui Uutelan talossa, tytöt tekivät kuivista vastoista murusia ja käärivät niistä sanomalehteen tupakat. Onnettomuudekseen he sytyttivät näillä tupakoillaan myös rukin lavassa olleet pellavat. Perheen poika Raimo juoksi tupaan kertomaa tulipalosta. Vaikka hän oli itse ollut puuhassa mukana, hän kaatoi syyn tyttöjen päälle.

Uutelan talon kyökin ylähyllyllä säilytettiin suolahappoa. Laura muistaa, että sillä muun muassa poistettiin syyliä! Kaija oli melko pieni, kun hän pyysi Annelia antamaan hänelle juomista pullosta. Anneli nousi tuolille, siitä pöydälle ja onnistui kurkottamaan pullon alas ja antoi siitä kulauksen Kaijalle. Lopputuloksena oli tietysti hirveä tuska, jota äiti ja talon emäntä Selma liennyttivät kermalla ja maidolla.

Toisen kerran äidin sisko Saima-täti pesi lipeäpyykkiä ulkopadassa mökillä. Padalle oli lapsilta pääsy kielletty. Kaija onnistui livahtamaan kuitenkin padan viereen ja työnsi kätensä olkapäätä myöten lipeäveteen. Seurauksena oli jälleen hirveä tuska, jota liennytettiin tuon ajan palorasvalla eli kermalla.

Välillä äiti hermostui lastensa edesottamuksiin ja toivoi, että nämä leikkisivät metsässä. Mutta sinnekin tehdyistä leikeistä joku valitti äidille. ”Kun rahaa oli vähän, olimme kekseliäitä ja teimme leikkimme itse. Yksinäisen äidin lapset olivat suurennuslasin alla ja ehdimme aiheuttaa äidille monta mielipahaa ja saimme monta saarnaa. Aikuisina aloimme ymmärtää, miten raskasta äidin elämä oli ollut ja pyrimme pitämään hänestä myöhempinä vuosina hyvää huolta”, siskokset päättävät muistelunsa.


Talvisodan muistomitali

Puolustusvoimien ylipäällikön talvisodassa 1939–40 myöntämistä kunniamerkeistä ja muistomitaleista osaa ei voitu luovuttaa saajilleen. Syynä lienee useimmiten ollut se, että saaja oli kaatunut sodassa. Mitalit olivat henkilökohtaisia eikä niitä toimitettu omaisille. Myös jääkärirykmentti 4:ssä palvelleelle kaartilainen Eino Parjaselle myönnettiin talvisodan muistomitali, jota hänelle ei kuitenkaan ehditty luovuttaa. Eino kaatui jatkosodan alussa 29.8.1941 Karjalankannaksella Valkjärven Pasurinkankaalla, jolloin hänen osastonsa oli jääkärirykmentti 2, sen 5. pataljoona.

Tiedon löysi vuonna 2014 Ritva Lampinen.


Vanhemmat Pentin haudalla


Eino ja Olga Parjasen ensimmäinen lapsi Pentti syntyi 9.1.1937 ja kuoli 4.5.1938 leukemiaan.

Pentin saattoväkeä



Pentin hautakiven vasemmalla puolella on Olga-äiti ja hautakiven kohdalla isä Eino. Neljäs vasemmalta on Olgan äiti Anna Mentula. Toinen oikealta on Alma Torvi, sitten Arvi Torvi, Vieno Parjanen ja Einon äiti Ristiina Parjanen sekä seitsemäntenä Toivo Parjanen. Ristiina Parjasen edessä on 7-vuotias Vilma Parjanen. Muut kuvassa tuntemattomia.

Mies parhaassa iässä



Eino Parjanen kaatui sodassa 38-vuotiaana vuonna 1941.

Olga ja Laura



Vain 25-vuotias leski ja vanhin tytär, jouluna neljä täyttävä Laura syksyllä 1941 Eino-isän haudalla.

Olga tyttärineen



Vuonna 1942 otetussa kuvassa Olga, s. 25.12.1915 ja tyttäret Kaija, s. 31.8.1941, Anneli, s. 4.9.1939 ja Laura, s. 22.12.1937. Tytöillä on äidin käsin ompelemat mekot. Ompelukonetta ei ollut.

evaliisa.nikula@hyvajuttu.fi