Juhani Parjanen


Tarinoita ja kuvia


JUHANI

Kun minä 1944 synnyin, oli reilut viisi vuotta vanhempi veljeni Juhani todennut, että se on nyt sitten Sydänmaan puista vain joka toinen hänen. Tämä oli aikuisista niin hauskasti sanottu, että sille jaksettiin naureskella vuodesta toiseen.

Kuten sillekin, kun Juhani pelkäsi niin joulupukkia, ettei aattoiltana uskaltanut lähteä saunaan, mutta ei tohtinut jäädä yksin tupaankaan. Tai sille, kun Juhani pilkkopimeällä tiettömällä koulutaipaleella korven keskellä raahasi turvanaan kissaa ensimmäiset yksinäiset kilometrit ihmisten ilmoille.

Tuskin oli tuo viisivuotias omin päin tullut laskelmoineeksi, että tässäpä minulla on ympärilläni 20 hehtaaria metsää, ja ainoana perillisenä metsän joka ainoa puu on joskus minun. Kyllä tuo tuleva isännyys oli iskostettu ulkopuolelta pienen ihmisen päähän. Eikä tuo joulupukkikaan ole pikkupojan mielikuvituskaverina syntynyt. Kyllä hirvittävä hahmo oli aikuisten luomus, ja vielä Homerokseksi ristitty.

Elämään jäänyt kissajuttu saattaa olla osoitus vanhempien myötätuntoisesta ajattelusta lastaan kohtaan; siitä miten ankeisiin paikkoihin lapset olosuhteiden pakosta joutuivat. Yksi naurunalaiseksi joutumisen kohde kumminkin, sekin.

Monet muutkin nykymaailmaa oudoksuttavat seikat voidaan varmaan nähdä omana aikanaan ymmärrettävinäkin. Sota-aikana ei päällimmäisenä ollut huoli lasten varhaiskasvatuksen suuntaviivoista.

Juhanin kohdalla näen vanhemmiltani jääneen huomaamatta ristiriitatilanne, jonka minun maailmaan tuloni aiheutti. Juhanista leivottiin "iso poika", ja hänen paikkansa hellittävänä otin minä. Vielä traumatisoivampaa oli, kun minua kohdeltiin myöhemminkin huomattavan suvaitsevasti. Herkkätunteinen Juhani kohdisti katkeruutensa voimakastahtoiseen isäänsä, siitä huolimatta että he elivät elämänsä melko tiiviissä yhteydessä.

Vaikka Juhanin katkeroitumiset kuulostivat joskus turhan herkkähipiäisiltä, minun mielestäni ne olivat oikeutettuja. Minä saan kiittää yksin isoveljeäni siitä, että sain olla kaikenlaiselta turhalta "kasvatukselta" tyystin rauhassa vanhempieni keskityttyä Juhanin opastukseen. Ajan hengestä poiketen ruumiillinen väkivalta ei onneksi lukeutunut perheemme kasvatusmetodeihin.

Yllättävintä tässä perheasetelmassa on, että Juhani ei koskaan, ei missään yhteydessä eikä millään muotoa osoittanut edes mieltään minua kohtaan, vaikka saattoi elämänsä loppuun saakka avoimesti muistella kuinka häntä kohdeltiin väärin ja pikkuveljeä pidettiin hyvänä. Meidän välillämme ei ole koskaan ollut edes sellaista erimielisyyttä, jota voisi riidaksi nimittää.

Sellainen kummajainen on ollut tämä Parjasen Rietun vanhimman pojan Taavetin pojanpoika Pekka Juhani. Herkkätunteinen ihminen. Mutta perheen ulkopuolella toimissaan ennakkoluuloton, luova ja kaikella tarmollaan haasteisiin heittäytyvä – sellainen läpi harmaan kiven menijä.


Mieluisa harrastus johti kokopäivätoimiseen työskentelyyn hevosten parissa. Tässä totutetaan varsaa ihmiskontaktiin.

Juhanin toimenkuvien kirjo on yltänyt hanttihommista ammattimuusikoksi ja menestyvästä liikemiehestä menestymättömän ravitallin pitäjäksi. Hämmästyttävä on ollut Juhanin kyky saada – ravitallia lukuun ottamatta – kaikki hankkeensa menestymään. Ja kuvaavaa on, että kun kukin homma on lähtenyt kunnolla pyörimään, se on Juhanin silmissä tavallaan menettänyt kiinnostavuutensa, ja hän on alkanut katsella uusia uria.

Liekö pelkkää sattumaa, että Juhanin uravalinnat ovat osuneet lähelle niitä aloja, joille minä olen kulkeutunut. Kun minä kouluaikoinani harjoittelin saxofonien ja rumpujen yhteissoittoa kaverieni kanssa, totesi aiemmin kitaransoittoa harjoittanut Juhani, että kokoonpanostammehan puuttuu basso. Kuvaavaa Juhanin spontaanisuudelle, uhrautuvaisuudelle ja asioihin heittäytymiselle on, että hän siltä istumalta myi rakkaan Pobedansa tasarahalla, jonka tiesi riittävän entisen soittokaverinsa kontrabasson ostoon – ja vielä samana iltana jumputti bassoa meidän jammaillessamme.

Bassonhankinta johti ennen pitkää siihen, että Juhani oli koonnut ympärilleen ammattimuusikoista yhtyeen, jolla ei tuona tanssiravintoloiden kulta-aikana ollut keikoista pulaa.

Kun minä aikoinani kulkeuduin lehtialalle, Juhania alkoi sattumalta kiinnostaa levikkityö Sanoma osakeyhtiössä. Varsin pian tuo homma alkoi rullata niin, että tarjolle tuli yhä parempia vakansseja, mutta tuosta työstä näytti Juhanin mielestä menneen sen uutuudenviehätys, vai olisiko ”haasteellisuus” ilmaisuna parempi.

Isältään Juhani sai jossain vaiheessa opin muurarin ammattiin. Vaikka häneltä luonnistui vaativien uunienkin teko, ei työ ollut ilmeisesti kylliksi luovuutta ruokkiva, jotta se olisi viehättänyt yksinomaan pitempiaikaisena toimeentulon lähteenä.

Sitä vastoin isä-Väinön rautalankakatiskoiden väsääminen herätti esikoispojan kiinnostuksen. Juhani oivalsi markkinaraon siinä, että valmiina runsaasti tilaa vievä katiska saataisiin pakattua vähän kuljetus- ja varastotilaa vaativaksi helposti koottavaksi tuotteeksi. Koottava katiska oli myyntimenestys. Juhani sai solmittua eri keskusliikkeiden kanssa toimitussopimukset ja Luumäelle siirtyneistä tuotantotiloista lähti katiskapaketteja maailmalle rekkalasteittain.



Juhani kehitti rautalankakatiskasta koottavan puolivalmisteen ja tehtaili niitä valtakunnalliseen levitykseen.

Totta kai muutkin bisnesmiehet huomasivat koottavien katiskoiden etevyyden. Joidenkin muotoseikkojen takia Juhani ei ollut saanut idealleen patenttia, ja alalle alkoi ilmestyä kilpailijoita. En usko, että tuo asia Juhania enää sen suuremmin hetkautti. Tärkeinhän oli tullut jo todistetuksi: hän oli kehittänyt tuotteen ja hallinnut sen markkinoita valtakunnallisesti vuosien ajan.

Nyt Juhania oli alkanut kiinnostaa ravihevosten valmennus. Luumäen isolle teollisuustontille sai mukavasti rakennettua harjoitusradan ja entisiin teollisuushalleihin sai sovitettua monen monta hevospilttuuta.

Tähtivalmentajaa ei Juhanista tullut. Tämä ”epäonnistuminen” on kuitenkin prosentuaalisesti häviävän pieni hänen hankkeittensa kokonaisuutta ajatellen. Ja mitä ravimaailmaan tulee, yleinen onnistumisprosentti on vieläkin alhaisempi.

Oikeasti epäonniseksi on todettava Juhanin lyhyehkö työskentelyjakso Upo-osakeyhtiön piiriedustajana 1960-luvulla. Tuossa työssään hän joutui tekemisiin asbestin kanssa. Vuosikymmeniä myöhemmin puhjennut asbestoosi vei hänet lopulta hautaan 2012.

Markku Parjanen


Juhani ja malli Cajander



Polvenkorkuisena sotaisissa varusteissa. Jussilla on päässään vesikauha kokardeineen, kainalossaan pystykorva ja vyöllään tikari eli pistin, taitaapa olalla roikkua jokin leipälaukun tapainenkin. Jalkaväenkivääri M/27 eli pystykorva oli Suomen maavoimien peruskivääri 1920-luvulta talvisotaan asti. Kuvan ottohetki ei ole tiedossa. Pieni sotilas oli syntynyt 1938.

evaliisa.nikula@hyvajuttu.fi