Markku Parjanen


Tarinoita ja kuvia


Markku



TOISTA SE OL ENNE SOTIA...

Kummasti se muuttuu ajantaju iän karttuessa. Huomaan yllättäen olevani samaa porukkaa Parjasen suvun kantaisänä pitämämme Rietun kanssa. Hänhän oli isäni isoisä. Siis yhtä läheistä sukua kuin minun pojanpoikani on isälleni.

Lasna ollessani Rietu oli minulle täysin vieras haamu kaukaisuudesta, varmaan joku Väinämöisen ja Lemminkäisen kavereista. Ilmeisesti samalla lailla minun isäni on alle kymmenvuotiaan pojanpoikani mielessä outo hahmo, joka on kierrellyt maailman meriä purjelaivoilla merirosvojen seassa ja taistellut sodissa alkeellisilla pyssyntorrakoilla joskus kaukaisessa historian hämärässä.

Se lysti juttu tässä sukuseura-meiningissä on, että ilman sitä olisin tuskin tullut ajatelleeksikaan kytkentöjäni johonkin Hiivan Rietuun sen enempää kuin muihinkaan sukulaisiini. Vanhemmiltani olin toki saanut tietää hyvinkin kattavasti, että ”nekin ovat meille sukua”, mutta tälle hataralle pohjalle nämä tiedot yleensä jäivätkin.

Tai ainakaan ne eivät jääneet muistiin sen tarkemmin. Sukulaisia oli sellainen liuta, että oli oikein hyvä saavutus, kun sai pidettyä mielessä kumman vanhemman suvusta kulloinkin oli kyse. Luonnollisesti lähimmät sukulaiset – sanotaan tuonne serkku-asteelle – olivat hyvinkin tuttuja, mutta entisaikaan seurattiin myös tätä kaukaisempien sukulaisten elämää nykyistä aktiivisemmin.

Nykymaailmassa tietämys etäisemmistä sukulaisuussuhteista ei olisi siirtynyt sukupolvelta toiselle pelkän perimätiedon varassa. Ilman sukutauluja minultakin olisi jäänyt kokematta monta elämystä: ”ahaa, nuokin ovat minun pikkuserkkujani”. Puhumattakaan kaukaisemmista sukulaisista: ”varsinaisia löytöjä”.

Pikkuserkut ovat sukutaulun mielenkiintoisin kaarti. He ovat minun ikäiselleni henkilöitä, jotka olen saattanut hyvinkin tuntea iät ajat, mutta joittenkin kohdalla sukulaisuussuhde on jäänyt tarkentumatta.

Sitä paitsi pikkuserkkuisuus on ihan hyvä sukulaisuuden rajaus. Etelä-Karjalassa yleensäkin jäävät kolmannet tai neljännet serkut kokonaan noteeraamatta sukulaisista puhuttaessa. Toisin kuin vaikkapa Pohjois-Karjalassa.

-----

Palaan tuohon iän tuomaan katsantokannan muuttumiseen. Karttuessaan aika tavallaan tiivistyy; ”historia” supistuu, kun sen on itse elänyt ja se on vielä jokseenkin muistissa. Isoisän isä saattaa olla joku kummajainen, mutta isoisä on useimmiten elävänä muistissa ja lapsi lapsineen ajatuksissa alati.

Toinen pointti on, että ikääntyneenä alkaa muistella menneitä. Se on muun tekemisen puutteessa mukava harrastus, ja antaa kivasti potkua nykyolojen sättimiselle.

Minä olen jo sen sortin metusalem, että voin hyvin olla lapsi jälleen ja alkaa katsella, oliko se aika kultaista vai onko kultaus vain ajan patinaa.

-----

Jatkosodasta joten kuten selvittyään ihmiset elivät otaksuttavasti onnen aikaa, puutteesta huolimatta. Näin myös me tupasessamme pienellä sydänmaa-tilalla kaukana Lemin korvessa; isäni Väinö, äitini Vieno, isoveljeni Juhani ja minä, juuri sen verran ennen sodan päättymistä syntynyt, että voin loppuelämäni röyhistellä sota-ajan muisteloilla, haastella ajoista Karjalassa ennen sotia ja kertoilla lapsille, millaista se oli elo sotien jälkeen.

Tosiasiassa ainoa tilanne, jossa olin kokenut sodan vaaran, oli tapahtunut heinäpellolla minun nukkuessa viatonta vauvan unta pahasta maailmasta tietämättä. Toki äitini ollessa synnyttämässä minua Lappeenrannan Linnoituksessa, kaupunki oli helmikuisena yönä 1944 ollut ankarien ja kaiketi sodan tuhoisimpien pommitusten kohteena.

Mutta kesäisellä heinäpellolla kohtasin vihollisen yksin. Pommituslennolta palanneet venäläiskoneet säikäyttivät miltei puunlatvojen korkeudelta ilmestyessään heinänkorjuussa olleen väen pahan kerran, ja ihmiset säntäsivät suin päin metsän suojaan. Minä jäin jatkamaan unia pellon laitaan riippukeinuksi viritettyyn valkoiseen lakanaan. Olisin ollut varsin helppo maalitaulu.

Korjuuväen kokema kauhu oli aiheellinen. Venäläiskoneilla oli tapana pudottaa tihutyönsä kohteessa käyttämättä jääneet pommit paluumatkalla minne tahansa suomalaisten niskaan. Samoin konekiväärien lippaat tyhjennettiin harjoittelemalla tarkkuusammuntaa siviilikohteita säästämättä. Usein kohteiksi kelpasivat kotieläimetkin.

Minä en nyt kuitenkaan valikoitunut maalitauluksi. Saattoi olla että lähimmän koneen panokset olivat lopussa. Itse mielelläni uskon, että syynä oli lentäjän inhimillisyys. Hän ei voinut olla näkemättä lakanassa nukkuvaa lasta. Kone lensi niin matalalla, että sotatermiä käyttäen lentäjän ”silmänvalkuaiset näkyivät”.

Siinä järkyttävin sotamuistoni. Tosin toisen käden. Ja nyt kerrottuna. Kunhan aika kuluu ja kultautuu, tulen varmaan muistamaan, kuinka seisoin asennossa kuin Tuntemattoman alikersantti Lehto vihulaisen pommikonelaivueen möyhentäessä heinäpellon ympärilläni mustalle mullalle.

-----

Sodasta selvisin siis ehjin nahoin. Ironista ehkä, että sodassa en pelännyt, mutta rauhan tultua kohtasin pelon aiheita, vaikka välitöntä vaaraa ei ollut. Tuli kaikenlaista mörköä ja joulupukkia.

Tai piilihän näissä vaarankin elementtejä. Kaivohärkää pelättiin, ettei menty kurkkimaan kaivoon ja hukuttu. Joulupukkia pelättiin varmuuden vuoksi. Ei siksi, että oltaisiin oltu kilttejä. Kilttejä oltiin muutenkin, mutta oli ilmeisesti sukupolvien perintö, että pukin piti olla kaikella tapaa pelottava.

Minulla on ollut pienestä pitäen epäily, että vanhemmat ihmiset pelottelivat lapsia ihan vain aikansa ratoksi. Pelottelua on yritetty verhota sillä, että näin oltaisiin opetettu lapsia välttämään vaaroja tai käyttäytymän ylipäätään säällisesti.

Mielestäni ainoa asia, minkä vanhemmat tällä menettelyllä voivat saada lapsensa oppimaan, on valehtelu. Juuri toimimalla itse esimerkkinä.

Mutta eivät tuon ajan kasvatusmetodit rajoittuneet narrailuihin ja pelotteluihin. Ajalle kuvaavaa oli viisaus ”joka vitsaa säästää se lastaan vihaa”. Monasti otettiinkin asioikseen piestä lapsia toistuvasti sopivin välein, varmuuden vuoksi, oli aihetta tahi ei.

-----

Tässä välissä on syytä todeta, että itse en ole suoranaisesti joutunut minkään henkisen, sen enempää kuin ruumillisenkaan kiusaamisen kohteeksi. Muistettava on myös, että sota oli ollut monien kestokyvyille liian rankka, eikä jälleenrakennusaikakaan ollut oikeasti mitään ruusuilla tanssimista.

Tämä ei kuitenkaan estä minua kummeksumatta aikaihmisten mieltymystä kokoontua iltakausiksi kertomaan toisilleen kauhujuttuja lasten kuullen. Vakavalla naamalla iskettiin iltahämärässä tuvan penkillä karmaisevaa tarinaa veriteoista, kummituksista, viikatemiehistä ja piruista. Usein tapahtumat sidottiin johonkin lähistöllä sijainneeseen paikkaan.

Nämä legendat upposivat pieneen mieleen kuin häkä tullakseen kerrattaviksi unissa. Tai noustakseen taas mielikuviin, kun joutui yksin ohittamaan paikan, josta oli kauhu-unia nähnyt. Vielä silloinkin, kun pimeällä yksinäisellä koulutaipaleella aina sen saman kiven takaa pilkistellyt piru lähti joskus astella kopsuttelemaan kantapäillä, tuotti epäinhimillisiä vaikeuksia olla katsomatta taakseen ja jatkaa kävelyään ryntäämättä paniikissa pakoon.

Vaikka aikuisten mielipuuhaa oli höynäyttää lapsia milloin milläkin ”kepposella”, en saata uskoa, että näitten urbaanilegendojen edeltäjien tarkoitus oli olla mikään lapsiin kohdistuva väkivallanteko. Kysymys oli mitä ilmeisimmin yksinkertaisesti siitä, että ihmisillä ei ollut vähäisenä vapaa- aikanaan – ja toimettomina talvi-iltoina – parempaakaan tekemistä. Ei ollut televisiota, joka olisi suoltanut scifiä ja väkivaltaviihdettä. Ja niinpä tätä ihmismieltä näköjään ikiaikaisesti kiehtovaa taiteenalaa ryhdyttiin vaalimaan kotikutoisesti.

Tuolloin ei vain vielä kukaan ollut keksinyt määritellä yleisön ikärajoja. Sitä paitsi uskon, että monet aikuisetkin uskoivat tarinoiden olevan ainakin osaksi tosia. Ja kyllä ne olivatkin, varmasti yhtä ”tosipohjaisia” kuin nykyelokuvatkin.

-----

Itse asiassa nuo iltaturinat ja niiden aiheuttamat pelot ovat ainoita arveluttavia asioita, jotka ovat jääneet varjostamaan varhaislapsuuteni auvon aikaa. Pysyviä traumoja ne eivät liene jättäneeet. Eivät ainakaan siinä määrin, että ne kelpaisivat selityksiksi myöhemmille töppäyksille.

On siis lähdettävä hakemaan muita lapsosena koettuja ikävyyksiä. Ja oikein kaivelemalla kaivellen muistankin pari muuta kauhun paikkaa. Toista voisin alkaa tästä lähtien pitää vaikka sotatraumana. Se oli nimittäin kovan pamauksen kammo.

Olin vasta taapero-ikäinen, kun pihakaivoamme ryhdyttiin syventämään kalliota räjäyttämällä. Hirvittävä pamahdus laukaisi minussa paniikkireaktion. Säntäsin karkuun ja muistan kuinka juoksin metsäteitä niin pitkälle kuin jalat kantoivat – ja olin lopulta täysin eksyksissä.

Enää minua eivät isotkaan jytkyt häiritse, mutta ymmärrän oikein hyvin paukku-arkoja eläimiä. Myötäelin sittemmin uuden vuoden aatot snautserimme seurana, pahimmoillaan piilossa talon kellarissa koiran vapistessa perimmäisessä nurkassa sängyn alla.

-----

Toinen paniikin syy pikkulapsena oli yksin jääminen. Äitini joutui lähtemään aika ajoin asioilleen muutaman kilometrin päähän. Se oli aina kauhun paikka. Vaikka en joutunut olemaan yksin kovinkaan pitkään, aika tuntui iäisyydeltä. En enää muista, mitä pelkäsin, mutta jotain hirveää se oli, vaikka todellisuudessa mitään pelättävää ei keskellä kirkasta päivää voinut rauhallisessa pihapiirissä olla.

Nuo kokemukset lienevät osasyy siihen, että minusta tuli varsinainen koti-ikävöijä. Viihdyin kotona jopa murrosikäisenä, mikä taas johti siihen että myös ikäiseni kaverit viettivät aikaansa meillä.

Minulla ei koskaan ollut mielitekoja hakeutua esimerkiksi opiskelemaan kauas kotoa. Armeijaan halusin kotikaupunkiin, toisin kuin muut aikalaiseni, jotka eivät kehdanneet näyttäytyä intin harmaissa lähelläkään kotinurkkia. Jouduttuani sittemmin varusmiehenä toviksi Haminaan, koti-ikäväni dokumentoitiin toteamalla persoonastani ainoastaan, että ”ensi kerran kotoa pois jouduttuaan tappeli verissä päin lomista”.

Lyhykäisen Tampereella tapahtuneen ”opiskelun” aikana ajoin joka ikinen viikonloppu kotiin Lappeenrantaan – pikkufiiatilla talla laudassa yhtä soittoa neljä tuntia suuntaansa.

-----

Ryhtyessäni kirjoittamaan tätä tarinaa tarkoitukseni oli tehdä lyhyt juttu, jossa toteaisin 70-vuotisen kokemukseni perusteella, onko totta että ennen vanhaan asiat olivat nykyistä paremmalla tolalla.

Pintaraapaisuksihan tämä jäi vaikka rönsyilyksi menikin, eikä tässä tultu hullua hurskaammiksi. Lapsuusaikaiset muistikuvat ovat tulkittavissa miten tahansa, eikä se miten minä ne koen, selitä asioita kuin korkeintaan puoliksi. Toinen puoli selviää 70 vuoden päästä pojanpoikani muistellessa varhaislapsuuttaan.

Mikään ei tietenkään estä listaamasta, että minun lapsuudessani ei ollut nykymuotoista väkivaltaviihdettä, ei huumeongelmaa, ei koulukiusaamista (ei todellakaan), ei syrjäytymistä, eikä terrori-iskujen uhkaa, esimerkiksi.

Mutta eipä ollut sitä mopoakaan eikä juuri muitakaan apuvälineitä. Tietöntä taivalta peloissaan kouluun paarustaessa olisi kännykkäkin ollut ekaluokkalaiselle paljon mukavampi mukana kannettava turvakalu kuin esimerkiksi kissa kainalossa. Varsinkin kun kolli ei tästä roolistaan juuri pitänyt ja tapasi liueta kotiin kesken saattoreissun.

Kissaan oli isoveljeni Juhani turvautunut aikanaan. Tätä asiaa jaksettiin pitää siinä määrin hilpeyttä herättävänä menettelynä, etten minä siihen enää langennut, vaan kohtasin hirvitykset silmästä silmään.

Markku Parjanen


Musta BMW



Lemin perimmäisessä kolkassa Luumäen ja Savitaipaleen rajalla sijainnut Sydänmaa 1950-luvun alun asussaan, päätellen siitä, että. olympiamatkalla Helsingistä ostettu BMW on musta, eikä Väinö ole vielä ehtinyt maalauttaa sitä ajan hengen mukaisesti kaksiväriseksi.

Kakkoskoti



1955 kakkoskodiksi jäänyt Sydänmaan talo tuhoutui vajaat kymmenen vuotta myöhemmin palossa täysin juuri kun sitä oltiin kunnostamassa uuteen uskoon. Kuvan ulkopuolella vasemmalla ollut sauna, navetta ja mahtava pihakoivu säästyivät liekeiltä.

Raunioilla



Vieno ja Markku Sydänmaan raunioilla. Autiotalon mystisesti tuhonneen tulipalon aiheuttajaksi todettiin remontin vuoksi paikalla olleiden maalien itsesyttyminen.

evaliisa.nikula@hyvajuttu.fi