Ritva Lampinen


Tarinoita ja kuvia


Lapsuuden muistoja Lauritsalan sahan asuntoalueelta

Aikanaan vallinneen käsityksen mukaan yhtiön tuli huolehtia työntekijöistään. Kaukas-yhtiö hoitikin tämän velvoitteensa moitteettomasti. Yhtiö avusti vuonna 1911 valmistuneen ensimmäisen kansakoulun rakentamisessa. Lapsimäärän lisääntyessä koulua oli pakko laajentaa ja niinpä vuonna 1928 valmistuikin Kanavansuulle toinen koulurakennus. Yhtiö ylläpiti lukusalia, saunaa, pesutupaa, mankelia ja juhlasalia. Sairaanhoitajalla oli vastaanottotilat sahan konttorin yhteydessä, isossa keltaisessa rakennuksessa Hennanlahden rannalla.

Työläisten asunnot kunnostettiin tietyin väliajoin. Polttopuut toimitettiin yhtiön hevosella valmiiksi pätkittyinä perille puukuurien eteen. Kaukas-yhtiö ei jättänyt työntekijöiden jälkikasvukaan ilman huolenpitoa. Useampi sukupolvi samasta perheestä on saattanut työskennellä Yhtiössä.
Lapsuudessani Kanavansuulla oli jo neljä kauppaa, Osl. (Osuusliike) Onni, Osl. Yhtymä, Ruoka ja Sekatavaliike Kaukonen ja Kangas ja Lyhyttavaraliike Kallio. Kaukaan sairaala aloitti vuonna 1909 toimintansa. Siellä minä Ritva vuonna 1938 sekä veljeni Raimo 1941 ja Jorma 1946 olemme ensimmäiset parkaisumme päästäneet.


Tämä kasarmi Telakkamäellä tunsi aikanaan osoitteen Lauritsala Saha as. 57. Kotimme vuodesta 1940 lähtien oli keittiön ja huoneen asunto, kuvassa vasemmalla. Asuntomme vieressä näkyy isäni istuttama omenapuu. Edessä seisovat koivut aloittelivat kasvuaan vuosikymmeniä sitten. Kasarmi on museoviranomaisten suojeluma, joten ulkoiset puitteet ovat samat kuin lapsuudessani. Nykyisin rakennuksessa on päiväkoti. Aita ja pihavalo kuuluvat nykypäivään.

Koti Saimaan rannalla
Yhtiö rakennutti työntekijöilleen ensimmäiset punaisiksi maalatut kaksikerroksiset kasarmit valkoisine pihtipielineen Jurvalanmäelle ja Tilimäelle sahan välittömään läheisyyteen Sahanlahden rannalle. Sinne toisen kerroksen hellahuoneeseen perustivat kotinsa 1937 Lemiltä muuttaneet isäni Arvi Torvi ja äitini Alma o.s. Parjanen. Isäni oli aloittanut yhtiön palveluksessa jo aikaisemmin.

Ennen veljeni Raimon syntymää saimme kauniilta paikalta Telakanmäeltä, huoneen ja keittiön asunnon kasarmista, jossa oli neljä samansuuruista asuntoa. Viereiseltä kalliolta lautatarhan ja laivatelakan ylitse avautui kaunis Saimaa saarineen. Laivaväylä kulki tehtaan ja lautatarhan edustalta kohti Suur-Saimaata, joten saimme seurata omalta pihalta Saimaan valkokylkisiä matkustajalaivoja ja hinaajia, jotka vetivät tukkilauttoja tehtaalle.

Turvallisesti alkaneen lapsuuden rikkoivat sodat evakkomatkoineen. Rauhan tultua palasimme Lauritsalaan. Isäni jatkoi entisessä työssään Lauritsalan sahalla ja äiti palasi kahden lapsensa kanssa entiseen vahingoittumana säilyneeseen kotiimme. Sotien jälkeen perheeseemme syntyi kolmas lapsi, Jorma Olavi. Äitini halusi antaa nimen Olavi lapselleen sodassa kaatuneen veljensä Hannes Olavin muistoksi.

Liikunnan riemua
Elämä jatkui. Koulumatka oli lyhyt, vain pienen metsikön läpi lankkusiltaa, pitkospuita pitkin. Koulun hiihtokilpailuissa meillä sisaruksilla oli pieni etulyöntiasema useampaan koulukaveriimme nähden. Isämme harrasti kilpahiihtoa, joten suksemme olivat varmaan luistoltaan paremmassa kunnossa. Lieneekö tämä ollut osasyy siihen, miksi voittoja tuli meille muita useammin?

Kesäisin Mannerheimin Lastensuojeluliitto järjesti Sahan alueen lapsille kesäkerhotoimintaa Suolavuoren rannalla. Uimataito kehittyikin niin, että minullekin, 10-vuotiaalle tytön tyllykälle, painettiin uimamaisterin seppele päähän Luukkaan uimalassa järjestetyssä promootiossa. Samassa paikassa vuotta vanhempana onnistuin tyttöjen 50- metrin rintauinnissa voittamaan Kauppalan mestaruuden.

Uimataidon kehittyessä seuraava uintipaikka olikin sitten Saimaan kanava, jossa vesi oli lapsuuteni aikana vielä puhdasta. Ei siinä järki paljon päätä pakottanut, kun hypättiin lähes kolme metriä korkealta laidanteelta kanavaan, rohkeimmat pää edellä. Tulihan niitä ”mahalaskujakin” välillä, kun hyppy epäonnistui. Ei kuitenkaan mitään vakavampaa sattunut.


Oikealla näkyvältä Saimaan kanavan jyrkkenevältä laidalta me lapsuuteni uhkarohkeat uimarit teimme hyppyjä kanavaan.Taustalla Lauritsalan rautatiesilta.

Työhön oli tartuttava varhain
Täyttäessäni 12vuotta loppuivat huolettomat kesäni. Äitini sisar Hilda Halme, joka oli kummitätini, tuli hakemaan minua pikkupiiakseen kotitilalleen Ruokolahdelle. Lappeenrannan satamasta Savonlinna laivaan astui mietteliäs tyttö.

Poistuimme laivasta heti Kutveleen kanavan jälkeiseltä laiturilta. Rannassa meitä odottelikin Tauno serkkuni hevoskyyteineen. Tätini oli miehensä kuoltua joutunut ottamaan vastuun suurehkon tilan hoidosta ja opettanut lapsensa pienestä pitäen ahkeruuteen. Kummityttö ei ollut erikoisasemassa. Iltaisin, kun saunan jälkeen menin aittaan nukkumaan, ei unta tarvinnut odotella. Seuraavana kesänä järjestyi työpaikka lapsenlikkana ystävällisen Paanolan perheen pikkutytön, Sirpan hoitajana.

Kauppias Kaukonen rakennutti Kanavan laidalle linja-autojen päätepysäkille kioskin. Siihen 14-vuotias Torven Ritva pääsi kesätöihin. Päivät ilman mitään viikkovapaita muodostuivat pitkiksi, mutta työ oli niin mielekästä, ettei paremmasta osannut haaveillakaan. Kesän ajalta kertyikin omaa rahaa niin ,ettei enää vanhemmilta tarvinnut omiin tarpeisiin pyydellä. Kuusi vuotta kansakoulua ja kaksi vuotta jatkokoulua oli takana ja koko elämä edessä.

Suuri haaveeni oli isona päästä kaupanmyyjäksi, kuten siihen aikaan liikeapulaisia oli tapana kutsua. Täytettyäni 23. kesäkuuta 15 vuotta aloitinkin P. Jakolan Hedelmä- Herkku- ja Siirtomaatavarakaupassa Lappeenrannassa.


P. Jakolan kaupan myymiä tulitikkuja.

Aluksi tehtäviini kuuluivat myös juoksutytön tehtävät. Kantelin kaupungin rouvien ostokset heidän kotiovilleen, kävin maksamassa laskuja eri konttoreissa ja kärräsin maalaisten jauhosäkkejä kolmipyöräisellä ”supparin” pyörällä linja-autoasemalle, jossa kuljettajat nostelivat ne autoihin. Vajaan vuoden kuluttua otettiin kauppaan uusi harjoittelija ja pääsin päätoimisesti tiskin taakse.


P. Jakolan kaupan myyjiä vuonna 1954. Vasemmalta Leena Valsi, 16-vuotias Ritva Torvi, myöhemmin Lampinen ja Liisa Lehtimäki. Oikealla näkyy osittain kauppias Paavo Jakola.

Tässä yhteydessä olisi suoranainen vääryys kauppias Jakolaa kohtaan olla kertomatta hänen yrityksestään auttaa nuorta apulaistaan elämässä eteenpäin. Hän halusi lähettää minut kauppakouluun, jonka kustannukset voisin sitten halutessani työlläni korvata. Valitettvasti en silloisesta elämäntilanteestani johtuen voinut tätä mahdollisuutta käyttää.


Helmikuussa2016
Ritva Lampinen


Evakkomatkalla

Ritva Lampinen kirjoitti marraskuussa 2011:
Oheiseen kuvaan liittyy tarina, jonka kuulin lapsuudessani äidiltäni ja isältäni. Lienee tapahtuma jättänyt heidän mieliinsä lähtemättömän muiston.

Jatkosodan kiivaat pommitukset Lappeenrantaan ja Lauritsalaan ajoittuivat vuoden 1941 juhannuksen tienoille. Minä Ritva olin 3-vuotias ja veljeni Raimo reilun kuukauden ikäinen. Kesäkuun 20. päivänä Lauritsalan kanavansuulla asuva siviiliväestö evakuoitiin.

Tarina kertoo, että naiset, lapset ja vanhukset siirtyivät hinaajan vetämään lotjaan Suolavuoren laiturilta. Tunnelma oli apea ja itkuinen. Lähdön hetkellä Juho Nuutinen, joka oli vastuussa evakuoinnista, viritti virren ”Jumala ompi linnamme”, johon saattajat yhtyivät.

Meidän perheellä ja osalla Sahan-alueen perheitä päätepisteenä oli Mäntyharju. Osa jatkoi eteenpäin. Mäntyharjun kirkolla odottelimme lopullista sijoituspaikkaamme. Läheiseen männikköön oli sijoitettu soppatykki ja huoltotelttoja.

Yllättäen tuli hälytys. Pommikoneet lähestyivät. Evakkojen keskuudessa syntyi paniikki. Siinä sekavassa tilanteessa äiti kadotti minut ja Raimo jäi kopassaan Mäntyharjun kirkon portaille. Hetkessä kaikki oli ohi. Onneksemme vihollisen pommituksen kohde ei ollut kirkko.

Lopullinen sijoituspaikkamme oli maalaistalo, joka sijaitsi matalan hiekkarannan tuntumassa. Kertovat minun olleen erikoisen vilkas lapsi. Kerran isäni veljen vaimo Lempi Torvi näki, kuinka minusta näkyi vaan pullistuneet mekon helmat, kun kävelin kohti ulappaa. Hän pelasti minut viime hetkellä.

Mikäli kohtalo olisi päättänyt toisin, tämä kuva meistä Torven sisaruksista, 4-vuotiaasta Ritvasta ja vähän yli vuoden ikäisestä Raimosta vuonna 1942 Lemin Karhunkylässä Hotkin portailla, olisi jäänyt ottamatta.


Valohoidossa



Alkutalvella 1939 Ritva oli äitinsä Alma Torven kanssa valohoidossa. Kaukas-yhtiön, silloisen Kaukaan Tehdas Oy:n Lauritsalan Sahan terveysasemalla. Yhtä aikaa hoitoa sai Heikki Kiiha, joka istuu terveydenhoitajan edessä. Kuvan otti Heikin äiti. Yhdeksän kuukauden kuluttua kuvauksesta alkoi talvisota.

evaliisa.nikula@hyvajuttu.fi