Väinö Taavetinpoika Parjanen

Syntynyt 1906 Lemillä, kuollut 1999 Lappeenrannassa.

Väinö Parjanen oli sukuseuran kantaisä Fredrik Hiivan toiseksi vanhimman lapsen Taavetin (David) Parjasen kahdeksanlapsisen perheen viides. Väinö kävi kansakoulun Lemillä, aloitti työuransa kotitilallaan ja sen jälkeen puutavara-ajoissa Saimaan laivoilla, Kotkan satamassa ja Lappeenrannan Pikisaaressa. Lyhytaikaiset työt jatkuivat Lapissa, rautatien rakentamisessa, rajavartiossa Petsamossa ja Kalastajasaarennolla.

Väinö Parjasen muistorikkaimmat ajat sijoittuvat vuosille 1933–36, jolloin hän osallistui kolmelle Suomen Joutsenen matkalle ympäri maailmaa. Sen jälkeen hän heittäytyi kalastajaksi Jäämerelle, mutta palasi kotipitäjäänsä Lemille muurariksi 1937. Sodan jälkeen hän jatkoi tässä ammatissa, kuten myös maanviljelijänä eläkkeelle saakka (1966). Lemiltä Lappeenrantaan hän siirtyi vuonna 1955.

Väinö osallistui talvi- ja jatkosotaan.

Väinö Parjanen solmi avioliiton v. 1938 Vieno Taavetintytär Okon kanssa. Heillä on kaksi poikaa, Juhani ja Markku. Väinö kutsuttiin vuonna 1995 Parjasen sukuseuran ensimmäiseksi päämieheksi, jona hän ehti olla neljä vuotta, kuolemaansa saakka.


Väinö Parjanen sodassa.

Tarinoita ja kuvia


Merimies on erimies

Väinö 90

Adam Fredrikinpoika (1881–1971) muistetaan kunnianarvoisena kosmopoliittina, Herra Parjasena, maailmanmiehenä, joka herätti jäljittelemättömällä persoonallisuudellaan aikalaistensa keskuudessa arvostusta ja joskus jopa pelonsekaistakin kunnioitusta. Hänen veljenpoikansa Väinö (s. 18.3.1906) edustaa hivenen toisenlaista kansainvälisyyttä: ennakkoluulotonta seikkailumieltä, temperamentista toimekkuutta ja kansanomaista seurallisuutta.

Siinä missä piikkopukuinen Aatu-setä muistetaan istumassa kirkonmenojen jälkeen tarinakivillä kylänmiesten ympäröimänä esitelmöimässä koulumestarimaisesti suuren maailman menoista, muistetaan hohtavanvalkeaan laivaston univormuun pukeutunut Väinö värikkäistä kokemuksistaan Kap Hornin takaisista maista tai Pohjoisen jäämeren kalansaaliistaan.

Nämä perättäisten sukupolvien edustajat viihtyivät, paitsi yleensä seuraelämässä, erikoisen hyvin toistensa parissa; mitään münchhauseneita heistä ei ollut kumpikaan, mutta ainakin toistensa seurassa sieluiltaankin lähisukua olevat miehet tiedostivat että silloin kun teot puhuvat ei niistä ole tarvis itse ääntä pitää.

Yhteistä näille molemmille herroille – aikansa suvun ehdottomalle auktoriteetille Aatu-sedälle ja tätä nykyä suvun vanhimmalle Väinö-papalle lienee tietynlainen ennakkoluulottomuus, vahva usko omiin kykyihin (jota jossain yhteyksissä joku voisi nimittää itsekeskeisyydeksikin) sekä peräänantamattomuus; jos olisimme muuta kuin "lemiläistä aatelia", voin kuvitella että sukumme vaakunassa lukisi viimeistään isäpappani Väinön aikakaudesta alkaen hänen puolileikillään meille pojannassikoilleen antama elämänohje: "Vaikka tietäisitkin olevasi väärässä, periksi älä anna!"

Kukaties vastaavanlaista ajattelutapaa on havaittavissa muissakin sukumme jäsenissä. Ehkä asenteena arveluttavaa, mutta eittämättä toimivaa ja todistettavasti tehokasta.

Tuo tehokkuus ilmenee ainakin isäpapassani myös vissinlaisena malttamattomuutena – vieläkin. Esimerkiksi vaikka tämän nyt käsissänne olevan tarinan synty. Mainitsin eräänä syysviikonloppuna kesken muitten askareitteni samassa talossa asuvalle 90. ikävuottaan käyvälle papal1e, että meidän pitäisi jossain vaiheessa sukuseuran perustamiskokouksen toivomusten mukaan ottaa vähän ylös suvun vanhimman muisteloita. Pappa jämähti pöydän ääreen ja tovin touhujani seurattuaan kysäisi että onko sinulla sitä nauhuria ja tehdäänkö sitä haastattelua. Olin mielessäni varautunut jonkinlaiseen ennakkovalmisteluun ja taustatietojen hankintaan, mutta pappa alkoi sanella muutamassa minuutissa ajatuksissaan jäsentelemäänsä tarinaa, joka johdonmukaisuudellaan, sananvalinnallaan ja täsmällisyydellään kävisi oppimateriaaliksi monille nykyajan puhetyöntekijöille.

Olen kuitenkin ottanut vapauden referoida eli muokata varsin laajaa aineistoa mieleisekseni tarinaksi – hyvin subjektiiviseksi kuten olette jo huomanneet – ja käyttänyt "haastattelussa" siteerauksia lähinnä oman katsantoni tukena. Toivon etten poikkea tosiasioista enkä tee vääryyttä papalle sen enempää kuin käsityksille, joita hänestä yleisesti vallitsee.

Peräänantamattomuus

Yksi varhaisimpia Väinön lapsuusmuistoja on tapaus, jonka olen itse kuullut jo lapsena ja joka nyt viisikymppisenä muistui mieleeni puhuessamme peräänantamattomuudesta. "Kun mamma meinasi antaa minulle piiskaa, niin minä menin uunin päälle ja kun mamma tuli perästä, livahdin uunin ja seinän väliseen solaan ja sieltä ovesta ulos ja tuvan alle ilmanvaihtoaukosta, mistä minä juuri ja juuri mahduin mutta muut eivät.

Kun kutsuivat tulemaan pois, niin minä sanoin etten tule ikinä ja olin siellä koko päivän. Sitten kun lupasivat etteivät kurita, tulin pois tuvan alta."

Temperamenttisuus

"Joskus kymmenen vanhana tein viulun. Se oli muuten valmis mutta kieliä pinnatessa yksi kieli katkesi. Silloin minä suutuin ja viskasin viulun palavaan uuniin ja sitten kepin kanssa jo heti sitä pois ottamaan... eihän siinä mikään auttanut, paloihan se.”

"Minä olin sellainen hyvin äkkipikainen, toimin heti kun jotain välähti mieleen. Mutta en minä pitkävihainen ollut, saatoin lyödä jotakuta poskelle ja saman tien kääntää oman poskeni ja asia oli sillä selvä."

Itsenäisyys

Minulle on muodostunut käsitys, ettei papan luonteella juuri viihdytty tavanomaisessa palkkatyössä toisten komenneltavana.

Muistan hänen kertoneen kerran vuorotyötä kokeillessaan lähteneensä tiehensä puolen päivän työrupeaman jälkeen ja evästäneensä työnantajaa, että "jos tämännäköinen mies tulee ikinä tänne töihin pyrkimään, älä missään nimessä ota".

"Se oli kalkkitehtaalla, jossa meillä oli meneillään urakka ja työnjohtaja yritti kesken kaiken komentaa meitä nokista hiili vaunua tyhjentämään... Puolen päivän palkan toi minulle sitten jälkikäteen tuttu naapurin mies."

Jottei totuus vääristyisi, on muistettava ettei Väinö Parjanen suinkaan ole töitä vieroksunut – pikemminkin häntä voisi pitää työnarkomaanina. Moninaisten toimenkuvien skaala ulottuu suutarista muurariin. Monessakohan kohteessa mahtanee esimerkiksi miehen muurarin kädenjälki näkyä?

"Niitä on satoja uuneja, ja niitä on karjakartanoitakin... mitä minä kerran laskin yli viisikymmentä ja sen jälkeen on tullut vielä lisää... omakotitalojakin on koko joukko."

Toisiin Jalmari

Tästä alkaen siirrymme "päiväjärjestykseen" eli tarina jatkuu papan sanelemassa kronologisessa järjestyksessä, kursorisena tosin.

"Meitä oli kaikkiaan kahdeksan sisarusta ja minä olin kolmanneksi nuorin. Lapsuuden aika oli hyvin ankeaa. Vaikka aina ei ollut leipääkään, ei sitä lapsuusaikaa silti pahalla muista. Naapurin, Toisiin pojan Jalmarin kanssa oltiin oikein hyviä ystäviä ja joka päivä käytiin ongella ja väiteltiin kovasti keskenämme. Kerrankin kun minä sain särkiä ja Jalmari ahvenia, sanoin etten minä ahvenista välitäkään, särjistä tulee parempi soppa."

(Muistan antaneeni joskus aiemmin kertoa itselleni, kuinka Aatu-setä kestitsi Valkamassa kirkonkylän vallasväkeä sangen laihalla särkikeitolla – lie ollut kehno onkipäivä – kaikkien yhteisesti ylistäessä keitoksen hienostunutta makua. Näyttää olevan sukuvika tuo särjenpalvontakin.)

"Minä olin muistaakseni seitsemän ja Jalmari kuusivuotias, kun panimme merkille että vanhemmat pojat juttelivat konkkareissuista ja häipyivät iltasella rientoihinsa. Sanoimme, että eikös lähdetä konkkaan mekin. Kun ei oikein tiedetty mihin mentäisiin, päätettiin suunnata vain noin kilometrin päähän Kohosen taloon.

Jalmari käveli edellä ja sillä oli flanellihousut – eihän siihen aikaan ollut erikseen alusvaatteita ja päällysvaatteita – ja kun Jalmarin housut olivat mustapilkulliset, kiusasin häntä ilkkumalla että tällä on kirpunpaskantamat pöksyt.

Kohoselle marssittiin suorinta reittiä, teistä välittämättä läpi aitojen ja suoraan sisälle tupaan. Talonväki oli syömässä illallista ja Mikko-isäntä kysyi että mitäs pojilla on asiaa. Ilmoitimme, että mehän tultiin konkkaan. Mikko sanoi, että nyt te pojat erehdyitte pahasti, konkkaan tullaan myöhään kun talonväki jo nukkuu, ei näin aikaisin. Siihen se meidän konkkareissu sitten jäi."

"Kerran Jalmari kertoi minulle, että heidän isänsä kammarissa on kaappi ja hän tietää sen avaimen. Aina kun Hilkon Kaapriel tulee kylään, isä menee tämän kanssa kammariin ja ne istuu ja juttelee ja niillä on pullo edessä – mitäköhän siinä pullossa on.

Kun kaikki vanhemmat olivat töissään ja me kaksin Jalmarin kanssa kotona, otettiin pullo kaapista ja maistettiin. Karvaan alun jälkeen juoma alkoi tuntua aina vaan paremmalle. Kun oltiin aikamme ryypätty, päätettiin lähteä meille, matkaa talojen välillä oli satakunta metriä. Meillä oli itse tehdyt pikkuiset puukärrit mukana ja Jalmari sanoi, että vedä sinä noita kärrejä kun hän ei nyt oikein jaksa.

Talojen välissä oli oja ja sen yli johti puusilta. Sille sillalle nukahdettiin molemmat. Ihmiset tulivat töistä ja kummastelivat, että mitä ne lapset tuolla sillalla makaavat. Selvisihän se: kumpikin tukkihumalassa.

Minut vietiin kotiin ja pantiin heijaan. Kun seuraavana päivänä heräsin, aprikoin ensi sanoikseni, että minkähänlaisessa jaksossa se Jalmari on."

"Kansalaissodan tai vapaussodan – kuka nimittää mitenkin – aikana punaiset kävivät taloissa takavarikoimassa viljat Lemin kirkolle jakaakseen keväällä talollisille siemenviljaa oman mielensä mukaan. Me Jalmarin kanssa survoimme olkia säkkeihin ja raahasimme ne puuhun, sahasimme oksat puoliksi poikki ja odottelimme toiveikkaina kuinka punaiset luullessaan ansaamme viljakätköksi mätkähtelisivät maahan."

Työelämään

"Työhön kodin ulkopuolelle oli lähdettävä hyvin nuorena. Ensimmäinen paikka oli Pöllölän kylässä suutari Eemeli Sihvon oppipoikana. Toimin tämän jälkeen myös itsenäisesti eräänlaisena kyläsuutarina. Ensimmäinen varsinainen työpaikka oli kansipojan pesti Enso-Gutzeitin tervahöyry Joukossa l6-vuotiaana. Jouko kuljetti puuta Saimaan sahoilta kanavaa pitkin Uuraaseen.

Seuraava työpaikka aina sotaväkeen lähtöön saakka oli Pikisaaren saha Lappeenrannassa. Suutarinoppi osoittautui eduksi myös varusmiesaikana. Siitä seitsemän kuukautta kului suutarintöissä Markovilassa, jossa koulutettiin armeijan kantahenkilöstöä."

Maailmalle

”Lappeen markkinamatkalla 1930 ostin junapiletin niin pitkälle pohjoiseen kun kiskoja riitti. Siellä tein jonkin aikaa rautatien rakennustöitä kunnes hakeuduin rajavartiostoon. Rovaniemen ja Sodankylän kautta päädyin kenttävartiopäälliköksi Pummankiin Kalastajasaarennolle, paikkaan joka oli ollut tavoitteenanikin. Maailmankuva laajeni yli itärajan. Paikallisten kalastajien kanssa kävin juksaamassa turskaa ja vietin elämäni helpointa aikaa."

"Seikkailunhalu pakotti sanoutumaan irti rajavartiostosta 1932 ja hakeutumaan uusiin maisemiin. Syksyllä 1933 ollessani töissä suutarinverstaassa Lappeenrannassa sain Kirvesmiehen Vilholta mieluisan kirjeen koululaiva Suomen Joutsenelta, jossa oli suutarimestarin paikka avoinna. Otin pestin välittömästi ja muutaman päivän päästä Joutsen seilasi kohti Välimerta.

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Marseille, jonne matka kesti toista kuukautta. Tältä ja kahdelta seuraavalta Suomen Joutsenen matkalta olisi paljonkin kerrottavaa, mutta kerron esimerkkinä merimieselämän eräästä puolesta tapauksen ensimmäisestä vierassatamastamme. Olin kersantti Hilskan kanssa kävelyllä Marseillen kaduilla, kun laivan komentaja oli yhyttänyt kaksi matruusiamme riehumasta kadulla ja meidät tavattuaan käski Hilskaa viemään miehet putkaan. Emmehän me niille mitään mahdettu. Paikalle tuli poliiseja ja sitä mukaa kun heitä tuli, matruusit iskivät heidät maahan. Miesten taltuttamiseen tarvittiin lopulta pieni armeija poliiseja.

Seuraavana päivänä laivan upseerin noutaessa tappelupukareita putkasta ranskalaiset poliisit kyselivät kummissaan, että mitä miehiä suomalaiset oikein olivat kun he iskivät tantereeseen läjäpäin poliiseja. Heille vastattiin että eiväthän nämä ole kuin meidän laivamiehiämme – mutta jätettiin kertomatta että matruusit sattuivat olemaan laivaston nyrkkeilymestareita molemmat.

Suomen Joutsen oli eräänlainen Suomen lähettiläs maailmalla ja se sai tavanomaista laivastovierailuakin arvostetumman kohtelun. Laivassa oli suomalaisia tuotteita esittelevä näyttely, se oli suuren yleisön mielenkiinnon kohteena ja toisaalta taas Joutsenen miehistölle järjestettiin tilaisuuksia tutustua kunkin maan kiintoisimpiin kohteisiin. Kolmen matkan aikana vierailtiin 21 valtiossa ja purjehdittiin kymmenellä merellä.

Kaksi ensimmäistä Joutsenen matkaa kestivät kumpikin seitsemisen kuukautta ja kolmas, pisin matka yli yhdeksän kuukautta. Tuolloin kierrettiin tarunhohtoinen Kap Horn. Tämä matkoista mieliinpainunein tehtiin 1936."

"Minua jäi harmittamaan valtameriseikkailujeni päättyminen ja lähdin Jäämerelle kalastamaan. Vuokrasimme Petsamosta neljään mieheen kymmenen tonnia kantavan aluksen ja Pummanki tukikohtanamme juksasimme turskaa. Se oli tuottoisaa hommaa, paras päiväsaaliimme oli yli kuusi tonnia perattua kalaa.

Kesällä 37 tulin kotiin Lemille, menin kihloihin ja seuraavana vuonna naimisiin. Siihen ne minun merimatkani sitten jäivätkin, vaikka tarkoitukseni oli palata Jäämerelle – alkoi sota eikä Kalastajasaarennolle enää päästy. Siellä ne ovat kalavehkeet vieläkin."

Kestit

Kun Väinön isä Taavetti tuli Parjasenmäeltä Turpeen taloon vävyksi elettiin aikaa, jolloin vallinneen tavan mukaan talon tyttäret eivät saaneet talosta minkäänlaista perintöosuutta. He saivat ainoastaan naimisiin mennessään lehmän ja "muita kapistuksia". Lisäksi piti joka vuosi järjestää naimisiin menneiden tyttärien perheille kestit ja ne pidettiin tavallisesti ennen joulua. Kestit kestivät lauantaista maanantai-iltaan.

Sittemmin sotien jälkeen vakiintui Parjasten keskuuteen kestikäytäntö, jolla ei ollut mitään tekemistä perinnönjaon kanssa – näitä kesäisin elonkorjuun päätyttyä pidettyjä kestejä voidaan luonnehtia lähinnä järjestäytymättömien sukuseurojen vuotuisiksi kokoontumisiksi sillä erolla, että kestityksestä vastasi kulloinkin isännöintivuorossa ollut perhe kotonaan.

Luonnollisesti kaikki eivät voineet isännöidä kestejä jo yksinomaan asumustensa tilojen aiheuttamien rajoitusten vuoksi. Niinpä kestit jäivät yleensä maalla asuvien sukulaisten kontolle ja väen muuttaessa asutuskeskuksiin kauemmas kotikonnuiltaan vuotuiset tapaamiset kestien merkeissä loppuivat vähin erin kokonaan.

Markku Parjanen

1995

Väinö Parjanen

-syntynyt Lemillä Etelä-Karjalassa 18.3.1906 kahdeksanlapsisen maanviljelijäperheen viidentenä lapsena
-kansakoulu
-isän kuoltua v. 1917 työskenteli kotitilalla
-ensimmäinen työpaikka l6-vuotiaana Saimaan laivoissa puutavaranajossa Enonkosken ja Anttolan sahoilta Uuraaseen
-varusmiespalvelus Karjalan Kaartin 5. komppaniassa vv. 1926–27, seitsemän kuukautta kestänyt suutarin ammattikoulutus Markovilan taistelukoulussa
-armeijan jälkeen Kotkan satamassa laivojen lastaus- ja purkutöissä – Lappeenrannan Pikisaaren sahalla apusahurina v. 1928
-tämän jälkeen vuoden päivät rautatien rakennustöissä Rovaniemeltä Kemijärvelle
-Lapin rajavartiostossa Petsamon komppaniassa rajavartijana sekä Kalastajasaarennon Pummangin vartion vartiopäällikkönä vv. 1929–30
-satunnaisten töiden jälkeen Suomen Joutseneen sen kolmannelle, neljännelle ja viidennelle matkalle vv. 1933–36
-Joutsenen jälkeen Jäämerellä kalastajana vv. 1936–37
-muutto takaisin Lemille ja ryhtyminen muurarin ammattiin v. 1937, avioon 1938
-sodassa vv. 1939–44, JR 4:ssä ratsulähettinä talvisodassa, panssarintorjuntakurssilla jatkosodan kynnyksellä, jatkosodassa hyökkäyssodan aikana pst-ampujana JR l:ssä, joka sittemmin muutettiin motorisoiduksi joukko-osastoksi
-sodan jälkeen maanviljelijänä ja muurarina eläkkeelle siirtymiseen vuoteen 1966 saakka
-muuttanut Lemiltä Lappeenrantaan v. 1955

Nuori Väinö



Väinö Parjanen ja vuosisadan alun tyyliä.

Herrasmies



Väinö nuorena miehenä 20-luvulla.

Suomen Joutsenella



Väinö Parjanen teki kolme matkaa Suomen Joutsenella.

Perhe



Väinö ja Vieno Parjanen sekä pojat Markku ja Juhani.

Kalassa



Väinön innostus kalastukseen säilyi vanhoilla päivilläkin.

evaliisa.nikula@hyvajuttu.fi